Kristiina Kalleinen

Uusinta tutkimusta vuodesta 1918

Sotasurmaprojekti eli Suomessa vuosina 1914-1922 sotaoloissa menehtyneet

Suomen sotasurmat 1914-1922 -projektin työ alkoi vuonna 1998 ja alkaa olla loppusuoralla. Projektin päätehtävänä on ollut laatia nimitiedosto, johon tallennetaan tiedot sotaoloissa vuosina 1914-1922 surmansa saaneista henkilöistä. Suurin osa projektin työntekijöistä on tallentajia/tutkimusapulaisia, joita projektissa on ollut vaihtelevasti kymmenkunta. Sotasurmaprojektin nimilistat on alkuvuodesta 2002 avattu yleisölle ja ovat luettavissa Kansallisarkiston sivuilla.

Projektin puitteissa tehdään myös varsinaista tutkimustyötä. Tällä hetkellä on meneillään osaprojekti "Venäläissurmat Suomessa 1914-1922", jossa valotetaan ennestään sangen vähän tutkittua aihealuetta eli Suomessa oleskelleiden ja asuneiden venäläisten kohtaloita kyseisen ajanjakson aikana. Venäläissurmien tutkimista varten projektiin on palkattu tämän artikkelin kirjoittaja, jonka lisäksi venäläissurmia selvittävät muutamat muut henkilöt, kuten projektin johtaja dosentti Lars Westerlund sekä projektin ulkopuolella TT Jyrki Loima.

Muutakin tutkimusta projektin puitteissa tehdään: tutkija, FL Marko Tikka valmistelee väitöskirjaa sotaoikeudellisesta toiminnasta Suomen sisällissodassa 1918 eli hän tutkii väitöskirjassaan sotaoikeuksien toimeenpanemia kuulusteluja ja tuomioita ennen virallisen punakapinallisten kuulusteluprosessin alkua ja tuomitsemista valtiorikosoikeuksissa. FM Magnus Westerlundin väitöskirjan aiheena on tutkia suomenruotsalaisia kansalaissodassa ja sen jälkeisessä tilanteessa. Vuoden lopussa Westerlund siirtyy tutkijaksi FT Petri Karosen johtamaan Suomen Akatemian rahoittamaan projektiin "Rauhaan palaamisen ongelmien ratkaiseminen suomalaisessa yhteiskunnassa. - Valtiovallan ja paikallisyhteisöjen toiminta sotien jälkiseurauksien hoidossa v. 1600-2000." Projekti on myös julkaissut Iiris Heinon pro gradu -työn "Hinnalla hengen ja veren. Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919" (Helsingin yliopisto, HY 2000) ja on tehnyt päätöksen julkaista Aapo Roseliuksen pro gradu -tutkielman suomalaisten vapaaehtoisten henkilötappioista Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-1922 (HY).

Projektin työ on herättänyt suurta kiinnostusta ns. suuressa yleisössä sekä myös tutkijapiireissä. Toisaalta jotkut ovat ihmetelleet, onko tällainen työ tarpeellista, eikö itsenäistymisen vuosia ja kansalaissotaa ole jo riittävästi tutkittu. Vastaus tähän on yksiselitteisesti ei: suuret linjat ovat varmastikin selvillä, mutta paljon on ollut ja edelleen on hämärän peitossa. Siitä, että nuo vuodet ja erityisesti vuosi 1918 edelleen kiinnostavat ihmisiä, on monta esimerkkiä. Erilaiset kylätoimikunnat ja muut paikalliset historiatoimikunnat julkaisevat alueensa asukkaiden kirjoittamia päiväkirjoja tai muistelmia noilta vuosilta, ja ilmestyypä edelleen "Vapaussoturi" -niminen vapaussoturien huoltosäätiön perustama lehtikin. Vaikka arvet saattavatkin olla umpeutuneet, kansalaissotaa ei ole vieläkään käyty loppuun.

Nimitiedosto

Sotasurmaprojektin nimitiedosto, jonka internetversio avattiin yleisölle 5.3.2002, sisältää tällä hetkellä 35 613 surmatapausta. On kuitenkin otettava huomioon, että tuo luku "elää" koko ajan, sillä tiedosto on vielä keskeneräinen. Keskeneräisyydestä johtuen tiedosto sisältää myös puutteellisuuksia ja virheellisyyksiä, ja internetversion avaamisen eräs tarkoitus on saada joitakin niistä korjatuksi yleisöltä saatavan palautteen kautta.

Nimitiedoston lähdepohjana ovat tällä hetkellä ns. papiston tilasto, seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luettelot, SDP:n tilasto eli ns. terroritilasto, Helsingin kaupungin tilastokonttorin kuolleiden kortisto ja terveydenhuoltoviraston kuolleiden kortisto 1914-1922, jääkärimatrikkeli ja vuoden 1918 sotavankilaitoksen arkisto. Lisäksi tietoja täydennetään ja tarkistetaan seurakuntien rippikirjoista. Vankileiriaineiston ja rippikirjojen tallennustyö on vielä kesken, vankileireistä ainoastaan Suomenlinnan vankileiriä koskevat tiedot on kokonaisuudessaan tallennettu. Seurakuntien rippikirjoista on toistaiseksi tallennettu lähinnä vapaaehtoisvoimin vain 20 seurakunnan tiedot. Yleishavaintona rippikirjoista on ollut, että ne ovat hyvä täydentävä lähde, mutta jotkut niistä sisältävät myös ongelmia. Eräs ongelma on, että osasta rippikirjoja kuolinsyyt puuttuvat kokonaan, jolloin niiden käyttökelpoisuus sotasurmaprojektin kannalta heikkenee. Tietoja tarkistetaan rippikirjoista etenkin sellaisten tapausten kohdalla, joissa on epäselvyyksiä.

Nimitiedoston tietoja täydennetään tarpeen vaatiessa ja ajan riittäessä myös muista lähteistä kuten esimerkiksi lehdissä ilmestyneistä kuolinilmoituksista.

Raudun Maaselässä kaatuneita punaisia ja venäläisiä. Joukossa myös mieheksi pukeutuneita naisia. TA.

Venäläissurmat

Suomessa menehtyneiden venäläisten kohtalot ovat tähän mennessä saaneet vain vähäistä huomiota osakseen. Muutamien yksittäisten tutkijoiden lisäksi asiaan on kiinnittänyt huomiota vuonna 1996 Seppo Rustanius, jonka laatima aihetta käsittelevä dokumentti Tie tuntemattomaan esitettiin TV 2:n dokumenttiprojektin historiakirjassa tammikuussa 1996.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina Suomen alueella sijaitsi suuri määrä venäläisiä sotilasosastoja, vaikka Suomen alueella ei sotaa käytykään. Suomea käytettiin kuitenkin joukkojen sijoituspaikkana, lepopaikkana ja läpikulkupaikkana, mitkä aiheuttivat ajan kuluessa suuria rasitteita myös tavalliselle kansalle.

Maailmansodan ensi vuosina venäläissotilaiden kuolemantapaukset Suomen alueella liittyivät lähes kokonaan sotatilan aiheuttamiin välillisiin onnettomuuksiin ja konflikteihin. Meriupseereja ja matruuseja menehtyi merellä haaksirikoissa ja miinojen aiheuttamissa räjähdyksissä, sotilaita ja myös tavallisia työläisiä venäläisten linnoitustöissä.

Venäjän helmikuun vallankumous ja tsaarin vallasta luopuminen tuntuivat lähes välittömästi myös Helsingissä. Vapaudesta, "svobodasta" huumaantuneet Itämeren laivaston matruusit ryhtyivät surmaamaan upseereitaan, kuka kostoksi kokemistaan vääryyksistä, kuka muuten vain yleisessä huumassa. Loppunsa kohtasivat tällä tavalla myös Itämeren laivaston komentaja amiraali A. I. Nepenin sekä kontra-amiraali A. Nepolsin. Pitkin kaupunkia uhreja etsiviin matruuseihin liittyi myös maavoimien sotilaita, jotka surmasivat eräitä omia upseerejaan. Kaikkiaan noin 70-80 upseeria ja sotilashenkilöä sai surmansa maaliskuun alkupäivinä Helsingissä. Tapahtumista ovat kertoneet muistelmissaan useat suomalaiset kirjailijat. Mm. Martta Salmela-Järvinen kirjoittaa: "Kaupungilta kuului silloin tällöin ampumista.--- Kerrottiin, että sotilaat vihan ja kiihkon vallassa olivat surmanneet upseereitaan muun muassa Katajanokan rannassa olevissa sotalaivoissa ja heittäneet ruumiit mereen." Vastaavanlaisia kuvauksia on useita muitakin.

Koko loppuvuotta 1917 leimasi venäläisten sotilaiden yltyvä levottomuus ja kurittomuus Suomessa. Myös syksyllä sattui yksittäisiä upseerisurmia, esimerkiksi Helsingissä Petropavlovsk -laivalla surmattiin neljä upseeria ja Viipurissa ns. "upseerien uimakoulussa" heitettiin pahoinpideltyjä upseereja sillalta jokeen ja surmattiin.

Ilmeistä on, että suomalaiset perin pohjin kyllästyivät häiriöitä ja epäjärjestystä aiheuttaviin venäläisiin sotilaisiin, sillä senaattiin ja kenraalikuvernöörin kansliaan alkoi virrata anomuksia yksityisiltä kansalaisilta ja kunnilta, että venäläiset joukko-osastot joko kokonaan tai osaksi siirrettäisiin pois Suomesta, koska näiltä tuntui aikalaisten arvioiden mukaan tyystin puuttuvan yksityisomaisuuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden kunnioittaminen. Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 suomalaisten käsitykset venäläisistä olivat entistä negatiivisempia.

Venäläisten sotilaiden määrä Suomessa oli vuoden 1917 aikana vähentynyt kotiuttamisten seurauksena huomattavasti, mutta siitä huolimatta kansalaissodan syttyessä tammikuun lopussa 1918 Suomessa oli yhä runsaasti Venäjän maavoimien joukko-osastoja, kaiken kaikkiaan noin 42 500 miestä.

Kansalaissotaan tavalla tai toisella osallistuneiden venäläisten kohtalo ei ollut kehuttava sen enempää sodan aikana kuin sodan loppuselvittelyjen yhteydessäkään. Venäläisiä kohdeltiin vähintään yhtä huonosti kuin punaisia ylipäänsä, toisinaan jopa huonommin vain sen vuoksi, että olivat venäläisiä. Sodan aikana valkoisten joukkojen puhdistaessa kyliä tuolloin tavatut piileskelevät venäläiset ammuttiin armotta, eikä kaikkien aseistariisuttujen ja vangiksi otettujen venäläisten sotilaiden kohtalo ollut sen parempi.

Useilla Suomen paikkakunnilla teloitettiin venäläisiä sattumanvaraisesti tai sangen hatarin perustein, kuten esimerkiksi Oulussa, jossa 33 matruusia sai kuolemantuomion tämän päivän näkökannalta katsoen erittäin vaillinaisen todistusaineiston perusteella. Oulussa eräs vangittu venäläisupseeri kohtasi tiensä pään kieltäydyttyään pinoamasta halkoja vedoten siihen, ettei hän osaa eikä haluakaan osata tehdä sitä työtä, ja niinpä "koska olisi ollut väärin jättää muiden vaivoiksi niin osaamatonta miestä, vapautettiin hänet ilman suurempia juhlallisuuksia elämästään".

Suurin määrä venäläisiä joutui teloituksen kohteeksi aivan sodan loppuvaiheessa, jolloin esimerkiksi Viipurin valloituksen yhteydessä teloitettiin noin kaksisataa venäläistä, joukossa myös siviilejä, sekä Raudussa useita satoja venäläisiä. Oma lukunsa ovat vankileireillä ja erityisesti Suomenlinnan Iso-Mjölön (Iso-Jauhosaari) vankileirillä menehtyneet tai teloitetut venäläiset, joista toistaiseksi on vain vähän tietoa. Kesän alussa Suomenlinnan Iso-Mjölöön kerättiin kaikilta muilta vankileireiltä paitsi venäläisiä myös esimerkiksi virolaisia ja puolalaisia, joita sitten toimitettiin heinäkuussa laivoilla Venäjälle. Tästäkin asiasta on toistaiseksi vain vähän tietoa. Oudolta tuntuu, että pietarilaiset sanomalehdet eivät kesän ja syksyn 1918 aikana maininneet mitään suurista määristä venäläisiä, jotka olisivat palanneet Suomesta kotimaahansa.

Lähteet ovat puutteellisia, aukollisia ja olemattomia etenkin vuoden 1918 tapahtumien osalta, eikä kaikkien venäläisten kohtaloita ole mahdollista ehdottoman varmasti selvittää, vaan jotain on jätettävä arvailun varaan. Esimerkiksi voitaneen ottaa tilanne Raudusta, missä vangittujen Sortavalaan vietyjen venäläisten joukossa esiintyi isorokkoa toukokuussa 1918. Tuolloin Sortavalasta kirjoitettiin Helsinkiin tutkintoasiain päällikölle: "Puolentoista vuorokauden aikana on Sortavalassa vankikasarmin vankilassa säilytettyjen Raudun venäläisten keskuudessa sattunut 17 isorokkotapausta ja lääkärin ilmoituksen mukaan on useita uusia tapauksia odotettavissa. Pyydän näiden ase kädessä tavattujen venäläisten pikaista tutkimista ja tuomiota, jotta heidät voitaisiin saattaa paikkakunnalle vaarattomiksi." Väistämättä mieleen tulee ajatus hyvinkin "tulisen" lääkkeen soveltamisesta näihin vankeihin. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä tuolloin toimeenpannuista puhdistuksista ja surmatapauksista, joita sotasurmaprojektin "Venäläissurmat" -osaprojektissa tutkitaan.

Kaiken kaikkiaan voidaan arvella Suomessa menehtyneen vuoden 1918 aikana 2000-3000 Venäjän kansalaista. Kaikkien Suomessa oleskelevien siviilivenäläistenkään kohtalo ei ollut kehuttava noina aikoina, sillä hyvin suuri osa heistä määrättiin palaamaan "kotimaahansa" siitä huolimatta, että he olivat saattaneet syntyä ja elää koko elämänsä Suomessa. "Ryssänviha" eli Suomessa vahvana vuoden 1917 jälkeen.

Uusinta paikallis- ja harrastajatutkimusta

Viime vuonna ovat kansalaissodassa surmansa saaneita tutkineet erityisesti Tauno Tukkinen ja Arvo Santonen. Tukkisen teokset ovat suhteellisen laajaan lähdeaineistoon perustuvia paikallishistoriallisia selvityksiä vuoden 1918 uhreista. Tauno Tukkinen käyttää paljon mm. haastatteluja. Hän on löytänyt vuonna 1901 syntyneen henkilön ja haastatellut häntä vuonna 2001! Täytyy muistaa, että muistitiedon käyttöön liittyy aina lähdekriittisiä ongelmia. Mutta suurin merkitys Tukkisen teoksilla on hänen kuvaamilleen paikkakunnille ja niiden asukkaille. Jossain määrin tämä sama pitää paikkansa myös Santosen kohdalla. Hänen tutkimuksensa Euran, Honkilahden ja Hinnerjoen asukkaiden kohtaloista 1917-1918 on laadittu jossain määrin enemmän historiantutkimuksen metodein kuin Tukkisen teokset. Santosenkin tutkimuksen ongelmana on sen suuri yksityiskohtaisuus ja suurten linjojen puute. Mutta kuten edellä totesin, Tukkisen ja Santosenkin teoksilla on tarkkojen paikkakuntakohtaisten tietojen takia suurin merkitys juuri paikallishistorian harrastajille ja sukututkijoille.

Kirjoittaja on tutkija ja poliittisen historian dosentti, Helsinki

Teloitus käynnissä Kiviniemessä 17.4.1918. TA.