Pauli Kettunen

Työväenliike

Huhtikuussa 1974 kokoontui Lammilla pohjoismainen työväenliikkeen historian tutkijoiden kokous Suomen työväenliikkeen historian (STH) kirjoittajaryhmän aloitteesta. Silloin käynnistettiin yhä jatkuva työväenhistorian pohjoismaisten kokousten instituutio. Ensimmäisen kokouksen ohjelmaan kuuluivat kansalliset selostukset tutkimustilanteesta. Olin saanut tehtäväkseni laatia Suomen osuuden. Gradun sisäänjättö pari päivää ennen kokousta painoi päälle, mutta koska olin tämän poikamaisen ryhmän nuorin, vielä alle 21-vuotias, en kehdannut tai ymmärtänyt kieltäytyä. Se oli ensimmäinen esiintymiseni kansainvälisessä tieteellisessä konferenssissa. Itsevarmuus oli tiessään viimeistään, kun tanskalaiset Marx-teoreetikot alkoivat esitelmän jälkeen esittää kysymyksiä äidinkielellään. Sitä ennen ehdin kuitenkin todeta siihenastisen suomalaistutkimuksen alamittaiseksi sekä luvata, että tekeillä oleva kirjamme korjaisi puutteet. Kerroin, että teoreettis-metodisena tavoitteenamme oli suhteuttaa "työläisten omaehtoiset, aidot sosiaaliset ja poliittiset vaatimukset" konkreettisesti ja historiallisesti siihen antagonismiin, joka vallitsi "tuotannon yhteiskunnallisen luonteen ja tuotantovälineiden yksityisen omistuksen välillä".

Vuotta myöhemmin minut pantiin selostamaan samaa asiaa suomalaisten ja DDR:läisten tutkijoiden seminaarissa Rostockin liepeillä. Kirja oli tuolloin, keväällä 1975, jo pääosin valmiina käsikirjoituksena. Lopetin tutkimushistoriallisen esitykseni kertomalla kirjastamme ja valittamalla, että suomalainen tutkimustilanne oli vaikeuttanut metodisten tavoitteiden saavuttamista. Oli jouduttu näkemään suurta vaivaa kokonaiskuvan luomiseksi suomalaisen kapitalismin kehityksestä, ja työväenliikkeen vaiheet oli sitten suhteutettu tähän kokonaiskuvaan. Tuloksena oli, että työväenliike tahtoi esiintyä kirjassamme "ikään kuin kapitalistisen kehityksen ajopuuna". Oli tuottanut vaikeuksia tavoittaa työväenluokkaa "oman historiansa luovana subjektina".

Nämä muistot osoittavat, että STH:n kirjoittamiseen kuului innokas hakeutuminen kansainvälisiin kontakteihin. Päätahoja oli aluksi kolme: pohjoismainen yhteistyö, Linzissä Itävallassa vuosittain kokoontuva työväenliikkeen historian tutkijoiden kansainvälinen järjestö ITH sekä Greifswaldin yliopiston historiatieteen ja Pohjoismaiden tutkimuksen laitokset DDR:ssä. Muutamat meistä ryhtyivät seuraamaan länsisaksalaista marxilaista keskustelua. Ennen muita Jussi Turtola ja hänen opastuksellaan myös minä menimme tähän suuntaan, erityisesti kirjahankkeen jälkeen. Olen kuitenkin lainannut seminaariesityksiäni ennen kaikkea osoituksina siitä, että tutkijaryhmä pohdiskeli melkoisesti sitä pulmaa, ettei työväenliike tahtonut mahtua tutkimuskohteen piiriin. Osin työväenliike oli jäädä sivuun, osin taas paisua kaiken kattavaksi. Tarkastelemalla tätä ongelmaa koetan avata näkökulmaa yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimisen nykyisiin kysymyksenasetteluihin.

Työväenliike kaksoisagenttina

Kirjan keskiöön tuli sosiaalidemokratian historia. Tässä suhteessa tulkintaa jäsensi Jussi Turtolan kehittelemä sosiaalidemokratian kolmivaiheteoria, kiehtovan omaperäinen suoritus, joka välittyi monistettuna ruotsinkielisenä esitelmänä myös useiden pohjoismaisten sosialidemokratian tutkijoiden tietoon ja käyttöön.

Turtolan kolmivaiheteoriassa oli olennaista työväestön sosiaalisesta asemasta nousevien vaatimusten ja kapitalistisen järjestelmän muuttuvien uusintamistarpeiden suhde. Tähän liittyi kaksi lisäkysymystä: millaisia toimintaedellytyksiä työväenliikkeelle avautui (järjestäytymisvapaus, äänioikeus jne.) ja minkä tyyppisiä ratkaisuja sosiaaliset ongelmat ja/tai kapitalismin uusintamistarpeet edellyttivät (erityisesti: tapahtuivatko ratkaisut työmarkkinoilla vai valtion toimin)? Ensimmäisessä vaiheessa työläisten vaatimukset ja kapitalismin vaatimukset olivat lujalla törmäyskurssilla ja työväenliikkeen vaikutusmahdollisuudet olivat vähäiset. Tämä oli sosiaalidemokratian vallankumouksellinen vaihe, johon kuului poliittisen liikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen läheinen yhteys. Toisessa vaiheessa näille kummallekin liikkeelle avautui omia toiminta-areenoita ja myös työväestön tarpeet ja kapitalismin tarpeet lankesivat joiltakin osin yhteen. Näin syntyi sosialidemokratian reformistinen vaihe. Kolmannessa vaiheessa kapitalismin toimiminen edellytti yhä enemmän sitä, että sen ongelmiin osoitettiin työväestön ongelmista lähteviä ratkaisuja. Nämä ratkaisut ovat yhä vahvemmin valtiollisia tai kokonaisyhteiskunnallisia, mikä kiinnitti edellisessä vaiheessa eriytyneet poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen uudelleen toisiinsa. Skandinaavisten sosiaalidemokraattisten puolueiden aseman ja toimintalinjan muutos 1930-luvun laman jälkeen edusti tätä "kolmatta vaihetta". Suomessa se koitti 1960-luvulla. Turtola ja me muutkin kutsuimme tätä vaihetta toisinaan "hyvinvointivaltiososialidemokratiaksi", mutta itse kirjaan tämä ilmaus, sen paremmin kuin "hyvinvointivaltiokaan", ei näytä kantautuneen.

Jorma Kalela tarkkaavaisena seminaarissa 1974. (TA, TSL:n kokoelma).

Tulkinta oli historiallis-empiirinen yleistys, jossa työväenliikkeen esitettiin kaventuvan työväestön tarpeita ja kapitalismin tarpeita yhdistävän toiminnan agentiksi. Tätä yleistystä voidaan arvioida kysymällä, miten perusteltu se on tutkimustuloksena. Kirjaan rakentui kuitenkin myös toisentasoinen agenttiteoria. Siinä näkyy ajattelu, jota ranskalainen sosiologi Alain Touraine on kuvannut sanomalla, että sosialistiselle työväenliikkeelle työväenluokka ei ollut subjekti, vaan "agentti historiallisen välttämättömyyden täytäntöönpanossa". Edellisen, alakuloisen agenttiteorian tiivistää kirjan viimeinen varsinainen käsittelyluku, jossa esitetään tulkinta työväenliikkeen sitoutumisesta kapitalismiin ja valtioon, kun se koettaa ratkoa työläisten yhteiskunnallistuneita ongelmia. Yhteenvetoluku taas tulee kertoneeksi jälkimmäisen, Tourainen osoittaman agenttiteorian: siinä julistetaan historiallisen välttämättömyyden valoisaa sanomaa, jonka mukaan historia on työväenluokan puolella ja työväenliike on historian asiamies.

STH pyrki olemaan työväenliikkeen "omaa" historiaa. Se oli sidoksissa työväenliikkeen ideologian sisältämään liikkeen oman historian tulkintaan. Kirja liittyi samalla laajempaan suomalaisten kansanliikkeiden traditioon, sen sisältämiin näkemyksiin historiatietoisuuden merkityksestä, kansanvalistuksen tärkeydestä ja siitä, että oppisivistyneistön on kiinnityttävä kansaan. Teos tehtiin Työväen Sivistysliiton käyttöön.

Kirjassa on hyvin vähän roistoja tai pettureita. Tässä se poikkesi selvästi niin sosiaalidemokraattisen kuin kommunistisen historiankirjoituksen perinteistä. Näihin petturuus kuului. Niin kauan kuin työväenliike oli elävää todellisuutta, siinä toimineet kokivat sen leiriksi. Leirillä oli omat petturinsa, jakautuneen liikkeen toinen suunta. Tällainen sidonnaisuus työväenleiriin STH:sta kuitenkin puuttuu. Ennen muita Seppo Hentilän tuoma ja tulkitsema ns. työläisaristokratiateoriakin menetti leniniläisen teränsä ja sitä paitsi todettiin soveltumattomaksi selittämään suomalaisen sosiaalidemokratian reformismia. Petturuuden sijasta kyvyttömyys on tyypillinen piirre kirjan kuvaamissa toimijoissa. Ja kyvyttömyydenkin kritiikkiä pehmentää välttämättömyyksien korostus, jolla on kenties yhteyttä suomalaisen poliittisen ajattelun laajempaan traditioon. Kuvaava oli luonnehdintani työväenliikkeestä kapitalistisen kehityksen ajopuuna. Olihan tunnetumpi ajopuuteoria kehitelty nimenomaan puhdistamaan päätöksentekijät syyllisyydestä, syyllisyydestä siihen, että Suomi lähti Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan kesällä 1941.

Kun ilmoitin DDR-läisille tutkijoille, ettemme olleet onnistuneet tavoittamaan työväenluokkaa oman historiansa luovana subjektina, tulin näin samalla todenneeksi, ettemme olleet omaksuneet marxilais-leniniläistä teoriaa kommunistisesta puolueesta työväenluokan etujoukkona. Se, että kirjassa puhuttiin luokkataistelusta, ei tietenkään harhauttanut ketään asioista perillä olevaa luulemaan kirjaa kommunistiseksi. Yhteiskuntaluokkien taistelu oli yhä käypää sosiaalidemokraattista ohjelmakieltä. "Yhteiskuntaluokka toisensa jälkeen on ryhtynyt taisteluun hankkiakseen itselleen vapautta ja oikeutta samalla toteuttaen taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kypsyttämiä uudistuksia", selvitti SDP:n vuoden 1952 puolueohjelma. Erikoista kirjassa ei ollutkaan se, että siinä puhuttiin luokkataistelusta, vaan pikemminkin se, että luokkataistelulla oli lopulta varsin vähäinen sija. Kirjan luokkataisteluhenkinen päätösluku on kokonaisuuden kannalta harhaanjohtava; se juontuu pikemmin perinteisestä juhlapuheiden loppunousun vaatimuksesta kuin kirjan lähestymistavasta. STH:n marxilaisuus ei ollut marxismi-leninismiä, muttei myöskään traditionaalista sosiaalidemokraattista luokkataisteluajattelua. Kapitalismin perusantagonismi ei kirjassa asettunut lopultakaan työväenluokan ja porvariston välille, vaan siihen, että tuotanto muuttui luonteeltaan yhä yhteiskunnallisemmaksi, mutta tuotantovälineiden omistus pysyi yksityisenä. Tässä perspektiivissä pilkahti kapitalismin kukistumisen toivo.

Työväenliike kansainvälisenä voimana

Toivo liittyi kansainvälistymiseen. Kirjassa esitettiin eräänlainen sosialistinen muunnelma konvergenssiteoriasta. Tieteellis-tekninen kumous johti eri yhteiskuntia eri suunnista samaan pisteeseen.

Toisen maailmansodan jälkeinen amerikkalaisperäinen sosiologia oli teollistuvan yhteiskunnan sosiologiaa ja yksi kehittelysuunta oli juuri konvergenssiteoreettinen. Lähestymistapa voidaan tunnistaa, joskin siten nimeämättömänä, esimerkiksi Pekka Kuusella 60-luvun sosiaalipolitiikasta (1961). Hän nosti talouskasvun keskeiseksi kansallisen elossapysymisen vaatimukseksi ja esitti kansalliselle sosiaalipolitiikalle maailmanhistoriallisen perustelun. Ihmiskunnan johtava aate on talouskasvu. Suomi sijaitsee tämän aatteen kahden erittäin dynaamisen edustajan, Ruotsin ja Neuvostoliiton välissä. Siinä hengissä säilyäksemme "olemme tuomitut kasvamaan", Kuusi vakuutti. Toinen sosiaalipoliitikko, taattu ei-sosialisti Jouko Siipi piirsi vuonna 1967 teoksensa Ryysyrannasta hyvinvointivaltioon loppuluvussa skenaarion, jossa Suomi oli vuonna 1985 näivettyvää syrjäseutua kasvun ja kulutuksen keskusten Leningradin, Murmanskin ja Tukholman muodostamassa kolmiossa.

STH perusteli työväenliikkeelle samantapaisen tehtävän kuin Kuusi sosiaalipolitiikalle, ei tosin samanlaisella talouskasvun eetoksella ja paatoksella. Työväestön tarpeita ajaessaan työväenliike tulee yhä välttämättömämmäksi kapitalismin ongelmien ratkaisemisen agentiksi, mihin porvarit eivät pysty. Samalla ongelmien ratkaisemiseen liittyy yhä suurempi välttämättömyys yhteistyöhön sosialististen maiden kanssa, joille niillekin tieteellis-tekninen kumous tuo tarpeen yhteistyöhön kapitalistimaiden kanssa. Myös yleismaailmalliset ongelmat, kuten väestönkasvu ja ympäristökysymykset, otettiin esiin yhteistyötä vaativina rauhanomaisen rinnakkainelon edellytyksinä. Tässä luotettiin eräänlaiseen hyvään kehään. Kansallisen tason melko masentavaa kuvaa vastasi toiveikas globalisaatiovisio, toiveikas nimenomaan työväenliikkeen toimijuuden kannalta. Tieteellis-teknisen kumouksen todettiin vahvistaneen ja vahvistavan sosialistista leiriä suhteessa kapitalistiseen, ja kapitalismin ja sosialismin ideologista sovittamattomuutta korostettiin, mutta sosialistinen tulevaisuus ei tarkoittanut Neuvostoliiton johtaman ja mallittaman leirin laajentumista kaikenkattavaksi. Maailmaa olivat muovaamassa tieteellis-tekninen konvergenssi ja siihen liittyvä kansainvälinen "yhteiskunnallistuminen" sekä työväenliikkeen kasvava kansainvälinen voima. Jorma Kalela ja Jussi Turtola pohtivat muita enemmän näitä asioita ja esittivät tämänsuuntaisen tulkinnan jo vuotta aikaisemmin ilmestyneen Suomen ulkopolitiikka -teoksen artikkelissaan.

On muistettava ajankohta. Suomen työväenliikkeessä oli juuri tapahtunut paljon, esimerkiksi SAK:laisen ay-liikkeen eheytyminen ja valtava järjestäytymisen kasvu. Maailmallakin oli sattunut suuria asioita. Öljykriisi oli juuri lopettanut "kapitalismin vaurastumisen vaiheen", kuten tuohon aikaan saatettiin sanoa. YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1974 uuden kansainvälisen talouden järjestyksen, UKTJ:n - kuka muistaa sitä enää? Liennytys oli lupaavimmillaan. Kirjan käsikirjoitusta muokattiin samaan aikaan kuin ETYK-vieraat olivat Helsingissä.

Kokonaistyöläinen

STH:n työläinen on aikamoinen abstraktio. Kirjoittajien sukupuolisokeus on silmiinpistävää. Kuvituksena käytetyissä pilakuvissa esiintyy muutamia naisia: surkeita torpparinvaimoja Laukon häätöjen yhteydessä, Suomi-neito punnitsemassa osapuolia 1918, Hertta Kuusinen kähmimässä Arvo Korsimon ja Aarre Simosen kanssa noottikriisin aikana, SAK-miehen rouva, joka 1960-luvun lopulla kehottaa miestään pullistelemaan lihaksiaan kartanolla eikä kotona. Työstä, asumisesta ja joukkotoiminnasta kertovat valokuvaosastot antavat tosin vihjeitä sukupuolesta ja sen sosiaalisesta merkityksestä. Ja pian kirjan jälkeen tällä rintamalla tapahtui murtumia. Jussi Turtola ryhtyi pohtimaan Snellmania ja naiskysymystä, ja kun Linzissä käsiteltiin vuonna 1978 naiskysymystä ja työväenliikettä, hän sai ideoineen merkittävää vastakaikua länsiberliiniläisten vasemmistofeministien keskuudessa.

"Työläinen" on teoksessa joka tapauksessa muutoinkin varsin abstrakti käsite. Pohditumpi ja konkreettisempi on Marxin Pääomasta omaksuttu käsite "kokonaistyöläinen" (Gesamtarbeiter), joka tarkoittaa työnjaon erottamien ja yhdistämien työläisten keskinäistä kollektiivisuutta. Kirjan historiantulkinta rakentui paljolti sen varaan, miten tuotannon yhteiskunnallistuminen synnyttää ja kiinteyttää "yhteiskunnallisen kokonaistyöläisen". Kansainvälistymiseen liittyvä toiveikkuus tukeutui "kansainväliseen kokonaistyöläiseen".

Teoksessa ei tematisoitu arkea eikä kansalaisyhteiskuntaa muuten kuin Eero Hellstenin kokoamissa valokuvaosastoissa. Läpikäyvänä oli kuitenkin tietynlainen valtiollisten ratkaisujen kritiikki. Kirjassa korostettiin - näitä käsitteitä käyttämättä - vaakasuoraa yhteenliittymistä, konsentraatiota. Juuri tätä oli "kokonaistyöläinen". Vaakasuora yhteiskunnallistuminen luo toimintapotentiaalia ja vaatii laaja-alaisia ongelmanratkaisuja. Laaja-alaiset ratkaisut toteutuvat kuitenkin pystysuorasti, valtiokoneiston edustaman sentralisaation tietä. Valtiolliset ratkaisut ovat yhä useammassa asiassa tarpeen, mutta valtiollisesti voidaan puuttua vain osaan ongelmista ja valtiolliset ongelmanratkaisut luovat uusia ongelmia. "Osa työläisten ajankohtaisista ongelmista ei tule lainkaan esille valtiokoneiston tasolla ja jää siten ratkaisua vaille. Loputkaan ongelmista eivät tule ratkaistaviksi sellaisina kuin työläiset ne kokevat, minkä vuoksi tulokset tyydyttävät heitä vain osittain." (s. 417). Kirjoittajat saattoivat muissa yhteyksissä todeta, että "hyvinvointivaltio" oli ideologinen ilmaus tälle vaiheelle, mutta oireellista on silti, että kirjassa tällä käsitteellä ei operoitu. Nykyisin sekä hyvinvointivaltion puolustajat että sen vanhentuneisuuden todistelijat sanovat mielellään, että hyvinvointivaltio rakennettiin "meidän" yhteisenä kansallisena "projektinamme".STH tulee kyseenalaistaneeksi kuvan, jonka mukaan "hyvinvointivaltio" olisi ollut 1970-luvulla kaikkien huulilla.

Liike ja elämäntapa

Käsikirjoitus oli valmis syksyllä 1975, esipuhe on päivätty lokakuulle. Kun kirja vihdoin saatiin julki vuotta myöhemmin, intensiivisen yhteisen oppimisprosessin osallistujat olivat jo lähdössä tutkimuksellisesti eri suuntiin. Omalta kannaltani teos on kiintoisaa luettavaa monien yhä tutkimushypoteeseiksi soveltuvien tulkintojensa vuoksi, mutta myös siksi, että se auttaa tunnistamaan sen jälkeisiä työväenliikkeen tutkimuksen lähestymistapojen muutoksia. Merkittäviä ovat etenkin muutokset siinä, mihin laajempiin yhteyksiin, konteksteihin, ilmiöt sijoitetaan.

Kysymys kontekstista on tässä kaksitahoinen. Se koskee yhtäältä sitä, mihin kontekstiin työväenliike sijoitetaan, mistä näkökulmasta sitä tutkitaan. STH:ssa kontekstin muodostivat kapitalismi, työväenluokka ja kokonaistyöläinen. Työväenliikkeen sijoittamista tähän kontekstiin pidettiin selviönä. Tämä juontui työväenliikkeen ideologian tai ideologioiden esittämästä liikkeen oman historian selityksestä. Oli välttämätöntä, että kapitalismi tuotti ja ylläpiti työväenliikkeen. 1980-luvulta lähtien on ollut selvää, että kapitalismi voi murentaa työväenliikkeen.

Kysymys konteksteista asettuu kuitenkin myös toisin päin. Onko työväenliike ja sen historia merkityksellinen konteksti tutkittaessa erilaisia inhimillisiä toimintoja? STH:ssa käsite "työväenliike" oli laaja siten, että työväenliike oli kontekstina hyvin suurelle joukolle asioita, työväestön tarpeita ja vaatimuksia. Kaikki, mitä kommunistit tai sosiaalidemokraatit tekivät, oli itsestään selvästi työväenliikettä. Tässäkin suhteessa työväenliike on kyseenalaistunut. Voidaan erottaa kolme osin toisiaan seurannutta, osin yhteen lankeavaa lähestymistapaa, jotka ovat horjuttaneet aiempia käsityksiä sekä työväenliikkeen konteksteista että työväenliikkeestä kontekstina.

Ensimmäinen on moniaineksinen lähestymistapa, jota voidaan kutsua arjen historiaksi, historiaksi alhaalta tai uusiksi historioiksi. Luokkapohjaisten ristiriitojen rinnalle, osin niihin suhteutettuina, nostettiin myös muunlaiset vallan ja vastarinnan teemat, esimerkiksi sukupuolen merkitys. Haaste koski sitä, mikä on olennaista historiaa ja kenellä on oikeus historiaan. Arjen historiassa tutkimusasetelma ja käsitteistö on monesti rakennettu niin, että "yhteiskunta" on valtaa, eliittejä, järjestelmää ja kontrollia, "arki" taas selviytymistä, rahvasta, kiistämistä ja protesteja. Yhtenä arjen historian linjana nousi 1980-luvulla "historialiike", jossa ihmiset ryhtyivät kirjoittamaan "omaa" historiaansa. Jorma Kalelan Paperiliiton historiaprojekti edusti ja edisti tätä linjaa.

Tietääkseni kukaan STH:n kirjoittajista ei ollut ennen kirjan ilmestymistä lukenut esimerkiksi E. P. Thompsonin teosta The Making of the English Working Class (1963). Vuonna 1979 valmistuneessa väitöskirjassaan reformismin läpimurrosta ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa Seppo Hentilä viittasi Thompsoniin, mutta vain ohimennen. Itse luin Thompsonin kirjan kesällä 1977, kun tein yhdessä Jussi Turtolan kanssa Linziin paperia työväensivistyksestä. Koetimme kehitellä paperissa lähestymistapaa, joka ottaisi yhtä aikaa huomioon sekä Thompsonin "historiaan alhaalta" liittyneen ajatuksen työväenluokasta kokemuksena että länsisaksalaisten marxistien teoretisoinnin kapitalismia luonnehtivasta "pääomalogiikasta". Tämäntapaisen kaksinapaisuuden puolesta puhuin sittemmin myös väitöskirjassani, jonka kysymyksenasettelua pohjusti STH:n (itse)kritiikki.

Toinen muutos tavassa tutkia ja kontekstualisoida työväenliikettä oli se, että huomio kohdistettiin kansalaisyhteiskunnan, kansanliikkeiden ja kansakunnan muodostumiseen. Tämä merkitsi etäisyydenottoa liikkeen omaan historiankuvaan. Lähestymistapaa edusti Suomessa erityisesti vuonna 1987 julkaistu teos Kansa liikkeessä. "Kansanliikkeet loivat kansakunnan", näin Risto Alapuro ja Henrik Stenius otsikoivat kirjan johdantoartikkelin. Myös Suomen työväenliikkeen historian kirjoittajia oli mukana tässä teoksessa: Seppo Hentilä kirjoitti urheilusta, luokasta ja kansakunnasta, minä taas vanhan työväenliikkeen poliittisuudesta.

Kolmas huomionarvoinen muutos oli se, että yhteiskunnallisia liikkeitä alettiin tutkia "vanhojen" ja "uusien" liikkeiden erottelun pohjalta. Tässä erottelussa työväenliike on vanhan liikkeen prototyyppi. Vanhan liikkeen ominaispiirteitä ovat pysyvä organisaatio, edustuksellinen toimintatapa ja valtiollinen viitekehys. Niihin kuuluu myös elämänkäytännön ja liikekäytännön erillisyys - liikkeessä toimiessaan työväenliikkeen jäsen otti etäisyyttä arkeen, asettui arjen yläpuolelle. Uusille liikkeille, esimerkiksi uusille naisliikkeille ja ympäristöliikkeille, taas ovat tämän erottelun mukaan ominaisia joustavat verkostot, projektiluonteiset aktiot, julkisuuden hyväksikäyttö ja taistelu siitä, kuka määrittää agendan eli ne kysymykset, joiden vastauksista kiistellään. Liike ja elämäntapa ovat yhtä. Liike ei ainoastaan muovaa elämäntapaa, kuten kasvatuksellisissa vanhoissa liikkeissä, vaan liike toteutuu elämäntapana.

STH oli lähestymistavaltaan sidoksissa siihen, mitä nyt pidetään vanhan liikkeen ideana. Kirjaa voi kuitenkin lukea vanhojen ja uusien liikkeiden erottelua suhteellistavana dokumenttina. Se antaa tukea joidenkin liiketutkijoiden esittämälle arvostelulle, jonka mukaan vanhojen ja uusien liikkeiden erottelussa verrataan toisiinsa virheellisesti vanhojen liikkeiden jähmettynyttä loppuvaihetta ja uusien liikkeiden aktiivista alkuvaihetta. Liittäessään selviönä yhteen työläisten tarpeet ja työväenliikkeen kirja saattaa ilmaista työväenliikkeen vanhoja ihanteita ja jopa käytäntöjä, jotka eivät sovi vanhan liikkeen prototyyppiin. Kuitenkin teoksesta myös välittyy pysyvyyden kuva, joka vastaa työväenliikkeen taannoisten johtajien tavoitteita samoin kuin vanhan ja uuden liikkeen erottelussa tehtyä vanhan liikkeen ideaalia, muttei esitä liikkeen tosiasiallisia toimintatapoja. Uudemman historiantutkimuksen mukaan erityisesti suomalaiselle ammattiyhdistysliikkeelle oli pitkään ominaista järjestöjen epävakaus ja jäsensuhteiden heikkous ja tilapäisyys. Tätä emme kirjassamme tavoittaneet.

Työväenliikkeen ja työväestön elämäntavan suhde vaivasi kuitenkin kirjoittajia. Muistan hyvin, miten joskus pohdimme, onko premisseissämme jotain vialla. Niistä nimittäin näytti seuraavan, että työläisen oikea elämäntapa oli olla jatkuvasti poliittisessa suurlakossa.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori, Helsinki