Työllä ei oo kukkaan rikastunna.” Naisten töitä ja toimeentulokeinoja 1800-1900-luvulla. Toim. Marjatta Rahikainen ja Tarja Räisänen. Tietolipas 176. SKS. Helsinki 2001. 197 s.

Naisten monet ansiot

Naisten palkkatyön historiaa on tutkittu erityisen ahkerasti 1960-luvulta lähtien. Nimenomaan palkkatyöläisyys on naisten poliittisen toiminnan ohella ollut keskeinen innoituksen kohde niin yhteiskuntatieteilijöiden kuin historioitsijoidenkin keskuudessa. Vuosikymmenten saatossa tutkimusten painopiste on tosin vaihtunut näkyväksi tekemisestä ja kurjuustutkimuksista monipuolisempaan lähestymistapaan. Artikkelikokoelma naisten töistä ja toimeentulokeinoista asettuu luontevasti tähän tutkimustraditioon. Kokoelman kirjoittajat ovat ammattitutkijoita ja artikkelit perustuvat pääosin heidän aiempiin laajempiin akateemisiin opinnäytteisiinsä.

Kokoelmaan on koottu yhdeksän artikkelia, joissa valotetaan naisten rooleja maatalousyhteisöissä (Tarja Räisänen, Ann-Catrin Österman), postineitien verkostoitumista (Maritta Pohls), palveluskunnan (Marjatta Rahikainen), kaupan neitien (Marjaliisa Hentilä) ja naisyrittäjien (Kirsi Vainio-Korhonen) oloja sekä lama-ajan selviytymistä (Anu Suoranta) ja samapalkkaisuutta (Anna-Maija Lehto). Ajallinen painopiste on 1800-1900-luvun vaihteessa, joka onkin ollut historioitsijoiden suosituin tutkimusajanjakso. Eikä ihme, sillä juuri kansalaisyhteiskunnan muovautumisvaihe särmineen ja toteutumattomine mahdollisuuksineen tarjoaa mielenkiintoisia näkymiä naisten paikan määrittymiseen ja moninaisten roolien rakentumiseen.

Yhden kiintoisan näkökulman maaseudun naisten osaan antaa Tarja Räisäsen artikkeli syytinkiläismuorien ja loiseukkojen selviytymisestä suomalaisella maaseudulla 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kirjoitus perustuu Helsingin yliopiston Talous- ja sosiaalihistorian laitoksen keräämään vanhusten elämänkulkurekisteriin, josta tekijä on poiminut vihtiläisten yli 60-vuotiaiden naisten elämäkertatietoja. Vanhuustutkimushan on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut kovassa nousussa ikääntyneiden määrän kasvun ja eliniän kohoamisen myötä. Räisänen on löytänyt aineistosta niin säätyläisiä kuin rahvaankin naisia. Krimin sodan sankarin C.G. von Rehausenin leski Gustave oli kymmenen lapsen äiti, joka eli turvatun vanhuuden naimattoman poikansa ja tyttärensä kanssa pojan virkatalossa. Upseerin leskenä hänellä saattoi olla myös omia tuloja ja miehensä perinnön turva. Myös talollisen vaimo, äiti ja anoppi saattoi viettää turvatun vanhuuden lastensa taloudessa tai syytinkiläisenä, jos vanhin poika oli tarpeeksi varttunut ottaakseen talon isännyyden isännän kuoleman jälkeen. Syytinkijärjestelmä oli tärkein eläketurvan muoto 1800-luvulla ja siitä oli käytössä useita eri variaatioita riippuen muun muassa siitä, asuiko syytinkiläinen päätalossa vai omassa torpassaan. Syytinkiläisyys ei kuitenkaan aina ollut onnistunut ratkaisu, kuten lukuisat käräjäpöytäkirjat todistavat.

Vähemmän turvattu sen sijaan oli loisten ja ruotulaisten osa. Räisäsen otoksessa tätä ryhmää edustaa Henrikssonska, jonka sanotaan olleen köyhä koko lyhyen avioliitonsa ajan. Hänen miehensä ja lapsensa kuolivat varhain, ja Henrikssonska asui yksin pikku mökissään. Vanhana hän kaitsi kylän karjaa yhteismetsässä, askarteli luutia ja vispilöitä, poimi marjoja, teki tuohisia ja välitti palvelusväkeä. Näillä töillä hän pärjäsi eikä hänen tarvinnut turvautua köyhäinapuun. Räisänen huomauttaa aivan oikein, että vanhojen naisten keinot ansaita leipänsä pienillä askareilla olivat sellaisia, joita väkilukutauluihin ei merkitty. Tämän ongelman poistamiseksi kirjoittaja kehottaa kääntymään muistitiedon varaan. Eri kokoelmista onkin löydettävissä mainintoja kiertelevistä mummoista, jotka kuppasivat ja hieroivat, kylvettivät ja paransivat väkeä henkensä pitimiksi. Yhdeksi lähteeksi voisi mainita vielä kaunokirjalliset teokset, joissa on oivallisia vanhuskuvia. Kaikkein turvattomin osa oli vaivaisella eli huonokuntoisella ja perheen tai suvun turvaa vaille jääneellä vanhuksella. Hän eli pitäjän köyhäinhoidon varassa. Vanhusta joko kierrätettiin ruotuvaivaisena talosta toiseen tai sijoitettiin ankeisiin vaivaistaloihin, jonne oli sijoitettu myös mielisairaita, raajarikkoja ja yksinäisiä lapsia. Räisäsen tutkimassa Vihdissä ruotuvaivaiset asuivat yleisimmin omissa mökeissään. Vihti oli myös aktiivinen vaivaistalo-asiassa: kunta osti viisi tilaa ja perusti ison maatilan vaivaistaloksi.

Kuten tästäkin yhdestä artikkelista ilmenee, olivat 1800-1900-luvun murrosvaihteen naisten asema ja roolit suoraan sidoksissa heidän yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen asemaansa, asuinalueeseensa, aviolliseen statukseen ja ikään. Tästä johtuen myös toimeentulemisen muodot olivat monenkirjavat alkaen koulutyttöjen lehdenjakelusta loismummojen loitsuihin. Säätyläisperheen naimaton nainen löysi paikkansa postista, nätti työläistyttö kauppapuodista, käsistään näppärä nainen liikeyrityksestä... ja kun oma apu ei enää auttanut laman ja työttömyyden aikana, turva löytyi yhteiskunnasta. Vaikka kokoelma näyttää hieman satunnaisesti kootulta, niin kaiken kaikkiaan itse artikkelit antavat hyvän kuvan muutamista ehkä vähemmän tunnetuissa ammateissa toimineista naisista. Tehtaalaistyttöjen urakierronhan me jo tunnemmekin aika hyvin aiemmista ulkomaisista ja kotimaisista tutkimuksista. Ja kotiapulaiset ja korkeakoulutetut naiset astuvat kuvaan hieman myöhemmin.

Maria Lähteenmäki
Akatemiatutkija
Helsingin yliopisto