Jukka Rantala: Kansakoulunopettajat ja kapina. Vuoden 1918 punaisuussyytökset ja opettajan asema paikallisyhteisössä. SKS Historiallisia Tutkimuksia 214, Helsinki 2002, 194 s.

Punaiset opettajat

Mitä kauemmaksi menemme ajassa taaksepäin, sitä suurempi ennalta määritelty ja valvottu rooli opettajilla oli paikallisyhteisöissään. Heillä oli erittäin vähän, jos ollenkaan, poliittista liikkumisvaraa. Viran saannin edellytyksenä oli paitsi moraalinen niin myös poliittinen nuhteettomuus. Tätä pykälää valvoivat kansakouluntarkastajat ja kunnan luottamushenkilöt. Mutta mitä jos opettaja kuitenkin poikkesi roolistaan isänmaan kohtalonhetkinä tai hänen ainakin väitettiin tehneen niin?

Jukka Rantala on ottanut tehtäväkseen tutkia opettajien ammattikunnan historiaa sota-aikojen jälkeisessä Suomessa. Hän on selvittänyt ensin väitöskirjassaan 1940-luvun lopun tilannetta ja tänä vuonna ilmestyneessä tutkimuksessa Kansakoulunopettajat ja kapina sitä, miten opettajakunnan poliittiseen ja vakaumukselliseen toimintaan suhtauduttiin kriisiaikojen jälkeen.

Rantalan väitöskirja käsitteli opettajien poliittisia puhdistuksia, joita kommunistit vaativat toisen maailmansodan jälkeen (Rantala Jukka, Sopimaton lasten kasvattajaksi! Opettajiin kohdistuneet poliittiset puhdistuspyrkimykset Suomessa 1944-1948, SKS Helsinki 1997, ks. esittely Työväentutkimus 1998). Kommunistit vaativat tuolloin koululaitoksen demokratisoimista ja puhdistamista äärioikeistolaisista ja neuvostovihamielisistä opettajista. Kommunistien tavoite jäi kuitenkin pelkäksi pyrkimykseksi, sillä puhdistuksia ei todellisuudessa tapahtunut. Rantala dokumentoi tutkimuksessaan ”valkoisuussyytöksiä” ja ilmiantoja, jotka eivät johtaneet mihinkään. Rantala toteaa itse tutkineensa epätapausta.

Kansakoulunopettajat ja kapina -tutkimuksessa valaistaan sitä, miten sodan voittajaosapuoli suhtautui työväestön pyrkimyksiä sympatisoiviin opettajiin. Tämä tutkimuskohde ei ole epätapaus, vaan puhdistuspyrkimykset toteutettiin. Kansalaissodan aikana teloitettiin seitsemän kansakoulunopettajaa punaisina ja yksi tapettiin myöhemmin. Jäin alkusivujen jälkeen pohtimaan sitä, että miksi tutkimuskysymys ei sisällä myös punaisen terrorin uhreiksi joutuneita opettajia? Heitä oli kaikkiaan 18 eli yli kaksi kertaa enemmän kuin valkoisen terrorin uhreja. Toivottavasti tiedossa on vielä uutta tutkimusta aiheesta, tai sitten tekijä jätti aiheen lähdepulan takia sotasurmaprojektin tehtäväksi. Rantalan väitöskirja samoin kuin kapina-kirja tukeutuu vahvasti kouluhallituksen arkistoihin.

Kansalaissodan jälkeen opettajiin kohdistuneet ”punaisuussyytökset” johtivat tuomioihin. Liki sata opettajaa istui tuomittavana, joista moni joutui vuosiksi vankilaan, 32 opettajaa erotettiin ja 34 painostettiin eroamaan virastaan. Punaisiksi syytetyistä vain kymmenen selvisi ilman nuhteita.

Rantala osoitti väitöskirjassaan, että oikeistolaismielisiä, AKS:n tai IKL:n toiminnassa mukana olleita opettajia ei irtisanottu toisen maailmansodan jälkeen. Heitä kyllä ilmiannettiin ja syytettiin, mutta syytösten takana saattoi olla henkilökohtaista kaunaa tai muuten halu päästä eroon epäsopivasta opettajasta. Rantala on dokumentoinut samanlaisia tapauksia myös kansalaissotaa käsittelevässä tutkimuksessaan. Yhteiskunnallinen tilanne antoi molemmissa tapauksissa paikallisyhteisölle mahdollisuuden yrittää päästä jollakin tekosyyllä eroon epäsuosiossa olevista opettajista.

Suomessa oli vuonna 1918 noin kuusi tuhatta opettajaa. Opettajien vainot eivät olleet kovin laaja yhteiskunnallinen ilmiö edes kansalaissodan jälkeen, yksilötasolla ne koskettivat noin sadan ihmisen elämää. Ilmiannon tekoon saattoi riittää opettajan kuuluminen työväenyhdistykseen, vähemmän innostunut uskonnon opettaminen tai nuiva suhtautuminen suojeluskunta-aatteeseen. Kansalaissodan jälkeen suurin osa tuomituista opettajista palasi 1920-luvun kuluessa, pienen välivaiheen tai muutaman välivuoden jälkeen, virkoihinsa. Hulda Salmen tapausta Rantala käsittelee perusteellisesti, sillä hänen tuomiossaan oli raskauttavaa se, että hän toimi sosialidemokraattisena kansanedustajana ja oli punaisen kouluhallituksen, kouluneuvoston, jäsen. Hän pääsi palaamaan koulutoimeensa vasta viiden vuoden kuluttua. Kunnan luottamusmiehistä, jotka olivat tehneet tai tekaisseet perättömiäkin syytöskirjeitä kouluhallitukselle, pääsi useimmissa tapauksissa eroon sillä, että vaihtoi paikkakuntaa. Näin opettaja pääsi aloittamaan uuden elämän ja työuran eikä menneisyys häirinnyt sen enempää. Opettajien varovaisuus avointa poliittista toimintaa kohtaan mitä ilmeisimmin lisääntyi. Jos avoimesti työväenhenkisiä opettajia oli ennen kansalaissotaa marginaalisen vähän, heidän määränsä supistui nyt lähes nollaan.

On ilahduttavaa, että vuoden 1918 tutkimus on Jukka Rantalan tutkimusotteen myötä löytänyt uuden vaiheen ja luultavasti myös uuden vaihteen: saamme tarkasti dokumentoitua uutta tietoa siitä, miten yksi ammattikunta koki vuoden 1918 ja sen jälkeiset tapahtumat. Rantala rakentaa tutkimuksensa henkilökuvien varaan. Mieluusti olisin lukenut lisää opettaja Y.K. Laineen elämästä, mutta tämä henkilökuva jää hyvin lyhyeksi. Kaiken kaikkiaan Jukka Rantalan piirtämät elämäkerrat kuvaavat elävästi opettajien työskentelyoloja sekä heidän ja paikallisen yhteisön välisiä suhteita ja jännitteitä.

Marjaliisa Hentilä
tutkija, Työväen Arkisto