Kallis toveri Stalin! Komintern ja Suomi. Toimittaneet Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola ja Tauno Saarela. Edita, Helsinki.2002. 522 s.

Eila Lahti-Argutina. Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, Vammala 2001. 651 s.

Suomalaiset stalinismin myllyssä

Kallis toveri Stalin! -dokumenttikokoelman aineisto on peräisin Kominternin Moskovassa sijaitsevasta arkistosta (RGASPI, entinen RTsHIDNI). Dokumentit kattavat ajanjakson Kommunistisen internationaalin perustamisesta maaliskuussa 1919 vuoteen 1944. Komintern tosin lakkautettiin jo 1943 Stalinin ulkopolitiikkaa häiritsevänä tekijänä, mutta osa järjestön toiminnoista ja henkilökunnasta siirrettiin suoraan NKP:n keskuskomitean erikoisosastojen alaisuuteen.

Tauno Saarelan ja Kimmo Rentolan artikkelit taustoittavat kirjan dokumentit tarpeellisella tavalla. Kiitoksen ansaitsevat myös kirjan henkilö- ja muut luettelot. Näin tulee esitellyksi myös muutama vähemmän tunnettu Kominternissa elämäntyönsä tehnyt suomalainen, kuten Mauno Heimo ja Niilo Virtanen.

Eila Lahti-Argutina puolestaan on saattanut päätökseen useamman vuoden aikana keräämänsä matrikkelin noin 8000 suomalaisen kohtaloista Stalinin vainoissa. Tiedot on kerätty peräti 40 Venäjän eri paikkakunnalta. Lahti-Argutinan työn alkuna oli Karjalan salaisen poliisin KGB:n arkistosta saatu luettelo vuosina 1989-1990 rehabilitoiduista 3487 ihmisestä. Matrikkelin kokoaminen on vaatinut valtavasti työtä ja se on korvaamaton apu mm. niille, jotka kaipaavat tietoa kadonneiden omaistensa ja sukulaistensa kohtaloista.

Kallis toveri Stalin! -kokoelma vahvistaa sen, mikä on käynyt ilmi Saarelan ja Rentolan jo aiemmin julkaisemista teoksista. Tiiviistä neuvostositeistään huolimatta suomalainen kommunismi ei sittenkään ole niin yksiselitteisesti ollut Moskovan johtamaa kuin on uskottu. On myös mahdollista erottaa useita ”kommunismeja”. Niistä voidaan nimetä Komintern ja sen eri suuntaukset, SKP:n ja NKP:n puoluejohdot ryhmäkuntineen samoin kuin Suomessa syntynyt heterogeeninen kommunistinen ja vasemmistolainen, Saarelan suomalaiseksi kommunismiksi nimeämä, liike.

Kommunismien eroja voidaan selittää erilaisilla toimintaolosuhteilla ja traditioilla, toimijoiden erilaisilla organisatorisilla tehtävillä ja intresseillä sekä toisistaan poikkeavilla aatteellisilla ja poliittisilla lähtökohdilla.

Moskovassa hotelli Luxissa asuneet ja Kominternissa työskennelleet emigranttikommunistit katsoivat asioita usein eri perspektiivistä kuin Suomessa toimineet. Tästä on esimerkkinä mm. vuoden 1927 kiista Suomen ammattiyhdistysliikkeen (SAJ) kansainvälisestä suuntautumisesta. Kommunistien sisäinen erimielisyys johtui siitä, että osa oli valmis liittymään sosiaalidemokraattien johtamaan Amsterdamin internationaaliin, kun taas Otto Ville Kuusisen toimesta Kominternissa otettu kielteinen kanta perustui pelkoon, että liittyminen jättäisi internationaalin ulkopuolella olleet Neuvostoliiton ammattiliitot kansainväliseen eristykseen.

Kominternin ei ollut kuitenkaan mahdollista ohjailla kovin aktiivisesti ja konkreettisesti Suomessa tapahtuvaa toimintaa. Eivät siihen kyenneet myöskään SKP:n omat rajan takaa toimineet johtoelimet. Suomeen lähetetyt ohjeet myöhästyivät usein, niitä ei aina noudatettu tilanteeseen soveltumattomina ja muutenkin yhteydet katkeilivat. Suomalaiset hoitivat myös Moskovassa melko itsenäisesti tonttinsa koko 1920-luvun. Rentola mainitsee yhden Stalinin omin käsin kirjoittaman puolen liuskan ohjeen SKP:n poliittisen linjan korjaamiseksi elokuulta 1923. SKP:n liikkumatilan kaventuminen alkoi Lapuanliikkeen noususta, mutta vasta Stalinin terrori supisti sen lähes olemattomiin.

Stalinin ja hänen esikuntansa näkökulma Kominternin ja sen suomalaisen jäsenpuolueen asioihin oli kuitenkin toinen kuin se, miltä asiat SKP:ssa näyttivät Suomesta tai Edvard Gyllingin Karjalasta saatujen raporttien valossa. Niinpä Kuusisen vuonna 1943 laatima rauhanaloite meni roskakoriin suurvaltapolitiikan logiikan sanelemana. Karmaisevin esimerkki Kremlin liikkeelle panemista prosesseista on tietenkin miljoonia uhreja vaatinut terrori. SKP:n entinen työntekijä Helmi Heikkilä vertasi tilannetta Petroskoista heinäkuussa 1938 Moskovaan lähettämässään kirjeessä lapualaisvainoihin Suomessa: ”Muistuu elävästi mieleen vuosi 1930 Suomessa tuhopolttojen aikana Rovaniemellä ja muilla paikkakunnilla, kun fasismi nousi ja alkoivat kauheat työläisten vainot. En ymmärrä, miksi tämä tapahtuu meidän sosialistisessa isänmaassamme. Ei ole ajateltavissa, että fasistien ja vakoilijoiden toiminta ylettyisi tähän saakka, ennen kuin se paljastettaisiin.”

Jälkeenpäin on helppo nähdä, mihin tapahtumat johtivat. Terrorin oloissa sankarit ovat vähissä ja hengissä selviytyminen nousee useimmiten päällimmäiseksi. SKP:n johdosta ”rahjalaisena” jo 1925 erotettu Leo Laukki pyysi 1937 turhaan useaan kertaan O.V. Kuusiselta todistusta poliittisesta luotettavuudestaan puolueen puhdistuskomissiota varten. Laukki vakuutti Kuusiselle puolueuskollisuuttaan ja ilmoitti pitävänsä ensimmäisenä tehtävänään ”antaa Rahjasta Suomen byrolle kaikki mitä minulla on tietoa… Haluan auttaa puoluetta, jos katsotte tarpeelliseksi, perinpohjin murskaamaan rahjalaislegioonan.” Kaikkia epäiltiin, jokainen yritti olla antamatta aihetta syytöksiin ja syytetyt pantiin syyttämään toisiansa.

On vaikea löytää sisällissotia, jollaisena myös Stalinin ajan terroria voidaan pitää, joihin joutuneet ihmiset eivät olisi, elleivät muuten niin ainakin vaikenemalla hyväksymällä, osallisia tapahtuneeseen. Tästä on monesti syytetty myös Otto Ville Kuusista. Melkein koko SKP:n kuusislainen johto oli vangittu tammikuun 1938 lopussa ja puoluetta odotti lakkauttaminen Puolan kommunistipuolueen tavoin. Myös Kuusisen poika (1937) ja muita sukulaisia oli vangittu. Kuusinen otti Rentolan mukaan kuitenkin tammikuussa 1938 riskin ja kirjoitti NKVD:n johtajalle Nikolai Jezoville kirjeen, jossa huomautettiin, että pidätetyt saattoivat olla myös syyttömiä, että heitä saatettiin syyttää väärin perustein, joita heidän kuulustelijansa eivät välttämättä tunteneet.

Kallis toveri Stalin! -kirja antaa vain kalpean aavistuksen terrorista. Eila Lahti-Argutinan matrikkeli taas listaa lakonisella tavalla yli 8000 ihmisen tuomion ja kuolinajan. Terrorin käsittelyn puuttuminen Kominternin ja SKP:n asiakirjoista johtuu varmasti ainakin osaltaan siitä, että asia oli tabu, sitä ei yksinkertaisesti voinut pelkästään oman turvallisuuden vuoksi käsitellä virallisessa kirjeenvaihdossa. Muutamat kirjaan mukaan otetut SKP:n jäsenten Moskovaan lähettämät hätähuutokirjeet ovat kuitenkin kuvaavia. SKP:n pitkäaikaisen työntekijän Aleksi Hirvelän kertomus kuulustelujen aikana tapahtuneesta kidutuksesta on omaa luokkaansa. Kuulusteltavien kidutus otettiin yleisesti käyttöön NKVD:n ohjeella 1937. Hirvelä kesti neljän miehen rautaketjuin ja pampuin tapahtunutta hakkaamistaan 10 tuntia ja suostui antamaan vaikeasti loukkaantuneena valheellisen tunnustuksen ”vain sillä ehdolla ettei murhata ja uskossa että pääsen oikeuteen, jossa saan tuoda esille totuuden”. Totuus ei tullut esiin, vaan Hirvelä tuomittiin pakkotyöleirille Kauko-Itään.

Tuomitut eivät usein uskoneet tai käsittäneet, että niin suurta vääryyttä voisi tapahtua. Tästä kertoo myös hakkaamisensa jälkeen monta kuukautta sairaalassa maanneen Hirvosen usko siihen, että vääryys tulee lopulta korjatuksi, kun vain totuus saadaan “tovereiden ja laillisten neuvostoviranomaisten tietoon”. Toisaalta, niin kuin Sheila Fitzpatrick ja monet muut ovat viime vuosien tutkimuksissaan todenneet, stalinistinen systeemi nautti myös kansan aitoa tukea. Kansan enemmistö ei joutunut leireihin ja vankiloihin.

Kysymykseen, miksi terrori puhkesi ja sai mittasuhteet, joita ei mitenkään voida perustella järjestelmän tai vallanpitäjien aseman turvaamisella, ei ole löytynyt yhtä vastausta. Venäläiseen poliittiseen traditioon on aina kuulunut usko ”hyvään tsaariin”, jolle kansa kertoo totuuden ja johon se vetoaa sille vääryyttä tekeviä vastaan. Kommunistisen puolueen johdon auktoriteetti ja erehtymättömyys olivat taas yksi puolueiden 1930-luvulla tapahtuneen ”bolshevisoinnin” peruspiirteitä. Tällaiseen poliittiseen ilmastoon sopivat hyvin terrorin jälkeen syötetyt selitykset siitä, että Stalin ja puoluejohto eivät tienneet tapahtuneesta, vaan syy oli vihollisten soluttaman NKVD:n ja puoluekoneiston pikku-Stalinien.

Markku Kangaspuro
tutkijatohtori
Helsingin yliopisto