‘Blairism’ - A Beacon for Europe? Edited by Keijo Rahkonen & Tapani Lausti. Renvall Institute Publications 11 (2001). University of Helsinki.

Blairismin majakka maailman merillä

Oli kulunut vain vuosi Tony Blairin maanvyöryvaalivoitosta, kun keväällä 1998 Suomen Lontoon -instituuttiin kokoonnuttiin pohtimaan blairismin ideaa. Instituutin, London School of Economicsin ja New Statesman -lehden järjestämässä tapaamisessa haettiin erityisesti vastausta kysymykseen, mitä Blairin tarkoittamalla kolmannen tien politiikalla olisi tarjota manner-Euroopalle ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle.

Paikalla oli niin brittiläisiä kuin pohjoismaalaisia politiikan tutkijoita ja toimittajia sekä mm. SDP:n kansanedustajaryhmän silloinen puheenjohtaja Erkki Tuomioja. Seminaarin anti koottiin Renvall-instituutin toimesta viime vuonna kirjaksi, joka käsittelee blairismia kolmen pääpuhujan luentojen ja niihin liitetyn kommentti- ja keskusteluosuuden kautta.

Maailma on yllättävällä tavalla muuttunut niinä neljänä vuotena, mitä tästä seminaarista on kulunut. Kukaan tuskin enää edes mainitsee nimeltä Blairin kolmannen tien politiikkaa, ja sen yksi arkkitehti, myös instituutin seminaariin osallistunut London School of Economicsin johtaja Anthony Giddens, on ottanut aiheeseen etäisyyttä.

Blairia on kritisoitu niin mediamanipuloinnista kuin “eilispäivän konservatiivisuudesta, johon on lisätty hymy ja pop-imago”, joksi ruotsalainen professori Göran Therborn blairismia kirjassa kutsuu. Kolmannen tien lupaamat sosiaaliset uudistukset Britanniassa ovat edelleen pahasti kesken. Tilannetta ei tee paremmaksi se, että Tony Blair keskittyy nykyään mieluummin Bushin rinnalla Winston Churchillmaisen valtiomiesroolinsa korostamiseen kansainvälisen terrorismin vastaisessa taistelussa kuin esimerkiksi valtiollisen terveydenhuoltojärjestelmän ongelmien korjaamiseen. Koska konservatiivien rivit ovat Britanniassa Thatcherin jäljiltä pahasti sekaisin, ei Blairille ole kuitenkaan näkyvissä vakavaa poliittista haastajaa. Näillä näkymin onkin todennäköistä, että hän tekee yhtä pitkän uran pääministerinä kuin Margaret Thatcher.

“A Beacon for Europe” -teosta lukiessa nousee jatkuvasti mieleen, mitä politiikan teko itse asiassa nykyään on (jos unohdamme hetkeksi talouden lainalaisuudet). Mediastrategioiden luomista, valtiomiesuran rakentamista, keskitien äänestäjien kosiskelua vai sosiaalisten ongelmien ratkaisua?

Moni kirjan kirjoittajista kiinnittää alati huomiota siihen, miten “hämärää” blairismin sosiaalipoliittinen ajatuksenkulku on. Missä mielessä Britannian kaltainen valtio, joka ei ole lähelläkään pohjoismaista hyvinvointimallia, on kuitenkin valmis luomaan tälle mallille uuden aihion?

Tätä taustaa vasten Erkki Tuomiojan artikkeli “Blairism - Europe’s Shining Beacon or a Low-watt Glow?” sekä ranskalaisen sosiologian professori Loic Wacquantin “Blairism: Trojan Horse of Americanisation?” nousevat kirjassa erityisesti esiin. Tuomioja tuo artikkelissaan esiin ne perustavanlaatuiset erot, jotka koskevat USA:n ja Britannian tyyppisten läntisten maiden suhdetta pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin. Wacquant taas pohtii sitä, kuinka paljon blairilainen kolmas tie on ennemminkin velkaa Bill Clintonin poliittiselle perinnölle kuin eurooppalaiselle sosiaalidemokratialle tai thatcherismille. Ehkä juuri tämäntyyppinen keskustalais-vasemmistolainen ideologia on tehnyt myös Britannian konservatiiveista eräänlaisen “tarpeettoman puolueen”.

Blairin “erikoissuhde” USA:han ratkaisee osaltaan myös blairismin suhteen eurooppalaiseen hyvinvointivaltioon. Turhan usein blairismia käsittelevissä artikkeleissa mieleen hiipii ajatus, jonka mukaan sosiaaliset kysymykset ovat anglo-amerikkalaisessa poliittisessa ajattelussa vain kirsikoita kakussa. Tämä tarkoittaa sitä, että blairismi on ehkä sittenkin lähempänä “clintonismia” tai “bushismia” kuin eurooppalaista vasemmistoa, koska sitä määrittelee anglokeskeinen käsitys historiasta. Britanniaa ja USA:ta ohjaa eteenpäin myös pragmatistinen kohtalonyhteys, jossa valtionpäämiehellä on oltava jokin “elämää suurempi” rooli tai tehtävä. Hyvinvointivaltion uudistaminen ei ole välttämättä nykyisessä maailmantilanteessa tarpeeksi inspiroiva aihe tähän.

Kari Kallioniemi
FT, tutkija, Turun yliopisto