Erkki Vettenniemi: Surviving the Soviet Meat Grinder, Kikimora publications, Saarijärvi 2001.263 s.

Ääniä Gulagista

Tampereen ja Lontoon yliopistossa opiskelleen Erkki Vettenniemen väitöskirjassa käsitellään Neuvostoliiton vankileireiltä selvinneiden suomalaisten kirjoittamia muistelmia. Näitä muistelmia, selviytyjien tarinoita, tarkastellaan todistuskappaleina ja todistajanlausuntoina neuvostokommunismin luonteesta. Aihe on ilman muuta tärkeä ja, kuten tekijä toteaa, jäänyt Suomessa aiemmin käsittelemättä huolimatta tarjolla olleesta materiaalista, paljolti kylmän sodan aikaisen Neuvostoliitto-suhteen takia.

Teoksen pääansioihin kuuluu Neuvostoliiton kommunistisen järjestelmän sortokoneiston selkeä kuvaus. Lähtökohtana on tarkastella muistelmien tarjoamaa kuvaa neuvostojärjestelmästä ja suhteuttaa se suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden vaihtelevaan horisonttiin. Käsitellyn 33 teoksen kattaman ajanjakson, 1920-luvulta 1990-luvulle, Vettenniemi on perustellusti jakanut kolmeen pääjaksoon: sotien väliseen, sodanjälkeiseen ja Neuvostoliitossa vuonna 1989 alkanutta avointa menneisyyskeskustelua seuranneeseen kauteen. Toisen jakson sisään sijoittuu myös kiinnostava käänne 1950-luvun puolivälissä, jolloin Suomen sekä sisäpoliittisen kamppailun että vahvistuneen ulkopoliittisen aseman seurauksena kriittinen suhtautuminen Neuvostoliittoon julkisuudessa voimistui, ja tässä yhteydessä myös vankileirimuistelmien julkaisu suurin painoksin kasvoi.

Vettenniemen käsittelemien teosten pohjalta ei jää mitään epäselvyyttä siitä, että nykytietämyksen valossa pätevää tietoa Neuvostoliiton sortokoneiston toiminnasta joukkopidätyksineen ja -teloituksineen sekä vankileireineen oli saatavilla Suomessa jo pian neuvostojärjestelmän syntymisen jälkeen. Tässä mielessä havainnollisina kuvauksina nousevat 1920-luvulta esiin mm. sosiaalidemokraattisen lehtimiehen Heikki Välisalmen ja liikemies Boris Cederholmin vankileirikokemukset. Jossain määrin laajemmin rangaistusjärjestelmän ulkopuolista neuvostoyhteiskuntaa kuvaavina esimerkkeinä esiin nousevat 1950-luvulta Aino Kuusisen ja 1970-luvulta Taisto Huuskosen teokset. Kylmän sodan päättymisen jälkeen avoimempi poliittinen ilmapiiri 1990-luvulla mahdollisti vieläkin kattavammin Neuvostoliiton yhteiskunnallisen ja poliittisen järjestelmän luoman kontekstin huomioimisen Gulag -muistelmissa. Tämä näkyy erityisesti Anna Petrovskajan, mutta myös Nikolai Multakarin kohdalla.

Juuri aiheen kiinnostavuus ja haastavuus antaa aihetta myös eräisiin kriittisiin huomioihin. Teoksen alaotsikko, The Politics of Finnish Gulag Memoirs, viittaa suoraan näiden muistelmien poliittiseen merkitykseen. Poliittisuuden käsite on kuitenkin jätetty määrittelemättä, vaikka tekijä on kiitettävästi määritellyt joukon muita käsitteitä alkaen GULAG:ista, neuvostovastaisuudesta ja politisoinnista. Tämä poliittisen määrittelemättömyys harmillisesti myös heikentää teoksen teemaa, kun Gulag-muistelmia tarkastellaan juuri todistajalausuntoina (testimonies) Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä. Vankileirimuistelmat itsessään kuvaavat ymmärrettävästi vain osin laajempia, rangaistusjärjestelmän ulkopuolisia poliittisen järjestelmän piirteitä. Näitä piirteitä tarkasteltaessa pelkkä niiden esiin nostaminen (highlighting) ei tunnu riittävältä, vaan tekijältä kaipaisi myös näiden havaintojen analyysiä.

Toisena kritiikin kohteena on historiallisen kontekstin esittely. Sinänsä pätevän periodisoinnin pohjalta muistelmia tarkastellaan suhteessa Suomen historian tapahtumiin, mutta muistelmat itsessään käsittelevät pääosin tapahtumia Neuvostoliitossa. Muistelmien arvioimista kuvauksina sekä neuvostojärjestelmästä että muuttuvista suomalaisista poliittisista olosuhteista olisi helpottanut johdonmukaisempi historiallisen kontekstin jäsentely. Suomalaisen kontekstin kannalta oleellisia olisivat myös olleet tiedot Gulag -muistelmien kustantajista ja painosmääristä eri ajankohtina.

Vettenniemi toteaa tarkastelevansa Gulag -muistelmia osana vankilakirjallisuuden lajityyppiä ja on rajannut neuvostojärjestelmän tarkastelun niiden antamaan kuvaan. Välillä herää kuitenkin kysymys, ovatko vankileirimuistelmat autenttisuudestaan huolimatta riittävän kattava materiaali sellaisten koko neuvostoyhteiskuntaa koskevien yleistysten tekemiseen, johon niitä teoksessa käytetään. Vaikka sortokoneisto oli oleellinen osa neuvostojärjestelmää, se ei silti yksin muokannut todellisuutta Neuvostoliitossa. Tämä ongelma on kuitenkin voitu osin välttää nimenomaan Anna Petrovskajan kuvauksella stalinismiin kasvamisesta. Siitä käy ilmi ettei kaikki Neuvostoliitossa suinkaan tapahtunut vain pakon, tai niskalaukauksen uhalla, vaan että ihmiset saattoivat myös vilpittömästi (autenttisesti) ihailla suurta johtajaansa, tuntea iloa “turvallisuusorgaanien” tehokkaasta toiminnasta ja odottaa parempaa huomista, luonnollisesti paljolti kontrolloidun sosialisaation, indoktrinaation seurauksena. Huolimatta Holocaust -rinnastusten tarjoamista kiinnostavista vertailuista joukkotuhon logiikkaan, niiden jättäminen käsittelyn ulkopuolelle on perusteltavissa työn rajauksen kannalta.

Kirjan, vaikkakaan ei Suomen ulkopoliittisen aseman kannalta, detaljina täytyy todeta, että kyllä Mihail Gorbatshovin lisäksi muutkin neuvostojohtajat tunnustivat Suomen itsenäisyyden ehdoitta (unconditionally) (s. 177), mutta puolueettomuuden tunnustivat vain hän ja Nikita Hrushtshev.

Kokonaisuutena Surviving the Soviet Meat Grinder on kiinnostava esitys tärkeästä aiheesta antaessaan yksilölliset kasvot Neuvostoliiton totalitaarisen järjestelmän suomalaisille uhreille. Myös kirjan suomenkielinen versio tavoittaisi varmuudella suuren joukon lukijoita.

Aappo Kähönen
tutkija, Helsingin yliopisto