Esa Ruuskanen: Aatteella ja työllä kehityksen tietä. Mäntän sosialidemokraattisen toiminnan historia 1900-luvulla. Mäntän työväenyhdistys ry. Tampere 1999. 493 s.

Sosiaali-demokratiaa Mäntässä

Maisteri Esa Ruuskasen yli 400-sivuinen tutkimus Mäntän sosiaalidemokraattien vaiheista on samalla kiintoisa paikallistason esitys suuren teollisuusyrityksen, tässä tapauksessa G. A. Serlachius Oy:n, ja sen työläisten suhteista sekä sitä myötä koko paikkakunnan elämän kulusta paikallisen suurtyönantajan tahdissa. Ruuskanen kuljettaa lukijansa Mäntässäkin esiintyneistä ja työväenyhdistyksille kautta maan tyypillisistä järjestökehityksen alkuvaiheista vuoden 1918 sisällissodan kautta maailmansotien väliseen kauteen tavalla, joka vie lukijan mukanaan ja saa tämän odottamaan innolla jatkoa.

Mäntässä kehityksen taustalla oli paikkakunnalle 1860-luvulla muuttaneen G. A. Serlachiuksen vuonna 1881 aloittanut paperitehdas, jonka patruuna osoittautui sittemmin sosialistista työväenliikettä vastustavaksi fennomaaniksi. Vaikka hänen perustamallaan tehtaalla oli valtaa ja voimaa Mäntässä, ei se pystynyt kuitenkaan estämään sosiaalidemokraattisen työväenyhdistystoiminnan alkamista, joka vauhdittui vuoden 1905 suurlakon myötä. Työväenyhdistys tuli perustetuksi, mitä vielä seurasi vuonna 1906 ammattiosaston perustaminen. Jo vuosina 1907-1908 Mäntän työläiset kävivät lakkotaistelun, jolla saavutettiin Serlachiuksen sitoutuminen 8 tunnin työpäivään; sen sijaan palkankorotusvaatimukset epäonnistuivat tyyten.

Mäntän Työväenyhdistyksen lainakirjasto 1920-luvulta. TA.

Nuoren työväenyhdistyksen ensimmäisiä isompia ongelmia oli oman työväentalon saaminen, mutta ongelmaksi muodostui tontin hankkiminen, jota vaikeutti tehtaan kielteinen suhtautuminen. Sopiva tontti löytyi ja yhdistys kävi rakentamaan taloaan, mutta tehdas katsoi maapalstan omakseen, ja niin jouduttiin käräjille. Lopulta asia meni Vaasan hovioikeuteen, joka, kuinka ollakaan, teki päätöksen tehtaan hyväksi. Yhdistyksen saama häätö menetti kuitenkin merkityksensä työväentalon tuhouduttua tulipalossa. Toiminta oli saman tien täysin lamassa. Tehdas muutti kuitenkin hieman suhtautumistaan työväenyhdistykseen ja tarjosi yhdistykselle uutta tonttia, kunhan vanhan tontin ”vuokrarästit” maksetaan. Työväenyhdistyksellä ei ollut vaihtoehtoja ja niin se teki työtä käskettyä. Vuonna 1915 olikin talkoilla tehty uusi työväentalo pystyssä.

Vuonna 1922 Serlachius möi työväentalon tontin työväenyhdistykselle, jonka toiminta oli jo päässyt muutoinkin seesteisesti käyntiin. Edes kommunisteista ei ollut ongelmia. Työväenyhdistys jatkoi tiiviisti sosiaalidemokraattisena, eivätkä kommunistit aloittaneet Mäntässä edes omaa järjestötoimintaansa.

Ruuskanen kertoo kolmikymmenluvun alun työttömyydestä, talouden noususta, työväenyhdistyksen toimista muun muassa kouluolojen parantamiseksi, työväenyhdistyksen kulttuuririennoista, muun muassa näyttämöharrastuksesta, sekä naisten ja nuorten toimista osana yhdistyksestä. Sotavuodet saavat perusteellisen tarkastelun. Kiintoisaa on, että jatkosodan jälkeisissä uusissa oloissa Serlachius muutti täysin suhtautumistaan työväenyhdistykseen. Yhtiö solmi yhdistykseen lämpimät suhteet ja kävi muun muassa tukemaan työväenyhdistyksen urheiluseura Valoa. Sotien jälkeisten vuosien kiintoisiin vaiheisiin kuuluu myös sosiaalidemokraattisen puolueen 1950-luvun lopulla tapahtunut repeäminen, joka Mäntässäkin johti paikallisen TPSL-toiminnan alkamiseen.

Mäntän sosiaalidemokraattisen toiminnan vaiheet myötäilevät ymmärrettävästi yleistä kehitystä monessa. Yhteistä lukuisille työväenyhdistyksille oli esimerkiksi toiminnan monikymmenvuotisen tukikohdan, työväentalon rappeutuminen ja sen osoittautuminen vähäisten varojen takia korjauskelvottomaksi. Tutkiessani itse äskettäin Tikkurilan työväenyhdistyksen vaiheita saatoin seurata sen monivuotista ponnistelua talo-ongelmansa kanssa. Lukiessani Ruuskasen kuvausta Mäntän työväentalon loppuvaiheista on kuin olisin lukenut omaa tekstiäni Tikkurilasta. Asetelmat ovat samat. Lopulta päädyttiin Mäntässäkin ratkaisuun, joka kaatoi sananmukaisesti vanhan talon ja toi tilalle yhtiömuotoisen uudisrakennuksen. Lähinnä asuinkäyttöön Mäntässä tulleet uudisrakennukset merkitsivät 1970-luvun alusta lähtien työväenyhdistykselle mukavia vuokratuloja ja käänsivät yhdistyksen talouden vakaalle pohjalle. Uusista tiloista yhdistys otti itselleen kerhohuoneen, jonka puitteet olivat vanhaan työväentaloon verrattuna vaatimattomat, ”mikä” - kuten Tikkurilassakin - ”oli vaikeasti hyväksyttävää etenkin vanhemmalle järjestöväelle”.

Viime toiminta on keskittynyt oman talouden pyörittämiseen voimavaraksi varsinaiselle poliittiselle työskentelylle, joka on tapahtunut valtuustossa, lautakunnissa ja muissa kunnallisissa elimissä sekä mm. naisten ja nuorten järjestöissä. Kunnallisjärjestö on 1950-luvun alusta ollut Mäntänkin sos.dem. järjestöelämän perustana.

Vaikka Ruuskasen teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, on esityksessä silti myös huomauttamisen varaa. On pakko ihmetellä, miksi tekijä on jatkuvasti siirtänyt selkeästi varsinaiseen tekstiin kuuluvia asioita tähtiviitteillä sivun alalaitaan, josta lukijan on ne kuitenkin poimittava mukaan saadakseen kaikki kulloiseenkin asiaan liittyvät seikat osaksi kirjan tarjoamaa tietämystä. Toinen ongelma on hankala dispositio päälukujen sisällä. Lukijan kannalta esitystapa on sekava, ja asiaa pahentaa se, että kussakin pääluvussa eri aihealueiden käsittelyjärjestys ja ryhmittely vielä vaihtelevat.

Ruuskasella on ajalliselle jaottelulleen selityksensä, mutta ratkaisu ei oikein toimi, sillä useimpien lukujen osalta rajapyykki ei kuitenkaan näytä vaikuttaneen yhdistyksen varsinaiseen toimintaan erityisemmin. Yhdistyksen historian linjat eivät käy sen toiminnan eri muotojen osalta selkeästi esiin.

Kriittisistä huomioista huolimatta Ruuskasen työn kokonaisarvio on silti ehdottomasti myönteinen. Tekijä on paneutunut aiheeseensa huolella ja tuo esiin huomattavan määrän tietoa tutkimuskohteestaan. Disposition heikkouksista huolimatta tulee esiin se, miten paikkakunnalla huomattavan sijan saanut suurliikeyritys oli aina sotavuosiin asti myös seutukuntansa merkittävin vaikuttaja ja tilaisuuden tullen työväenliikkeen voimakkain paikallinen vastustaja. Niin ikään käy selväksi paikallisen, tällä kertaa mänttäläisen työväenliikkeen alati jatkunut pyrkimys työskennellä mahdollisuuksiensa - ja vuosikymmenten saatossa alati parantuneiden mahdollisuuksiensa - mukaan niin työväestön kuin laajemminkin kotiseutunsa ja samalla koko suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisemman ja harmonisen kehityksen puolesta.

Erkki Vasara
poliittisen historian
dosentti, Helsinki