Jouko Heinonen: Työväenliikettä Heinolassa kolmella vuosisadalla 1891-2001. (Ei painopaikka- eikä painovuosimerkintää, esipuhe päivätty vuonna 2001.) 137s.

Työväenliikettä Heinolassa

Jouko Heinosen noin 140-sivuinen työ Heinolan sosiaalidemokraattien noin 110-vuotisista vaiheista etenee suppeasta sivumäärästä johtuen viitosvaihteella tapahtumakokonaisuudesta toiseen. Tarkastelu on ymmärrettävästi paljon yleisluontoisempaa kuin Ruuskasella. Aihetta perusteellisempaan esitykseen olisi kuitenkin ollut. Heinolassa työ lähti käyntiin jo 1890-luvun alussa, ja Heinonen piirtääkin nopein vedoin lukijalle kiintoisan kuvan alkuvuosien wrightiläisestä toiminnasta. Vähitellen, työväestön liittyessä entistä runsaammin yhdistykseen, mielialat alkoivat kuitenkin kallistua toiseen suuntaan, ja vuonna 1902 yhdistys oli jo valmis liittymään sosialidemokraattiseen puolueeseen. Hankittuaan oman talon työväenyhdistys sai tukikohdan, jossa työ lähti vauhdittumaan. Heinolassakin muodot olivat tutut kulttuurista ja opintotyöstä urheiluun ja iltamiin. Saipa yhdistys oman miehensä valtuustoonkin. Vuoden 1905 suurlakko ja tapahtumat vuosina 1917-1918 olivat tärkeitä etappeja myös Heinolassa. Toisin kuin Mäntässä, joutui työväenyhdistys Heinolassa kommunisteille 1920-luvun taitteessa. Kaksikymmenluvun vaiheet ovatkin mitä kiintoisimpia ja onkin ikävää, ettei tekijällä ole ollut mahdollisuuksia syvällisempään tarkasteluun. Sos.dem. puolueen Mikkelin piirisihteeri esimerkiksi totesi vuonna 1922 Heinolan tilanteesta, että ”kommunistit huushollaavat ty:n talolla ja sos.dem. jäsenet eivät voi ottaa osaa toimintaan”. Vuonna 1930 Heinolan työväenyhdistys lakkautettiin kommunistisena.

Sosiaalidemokraattinen työ saattoi kuitenkin jatkua uuden, hetimiten perustetun työväenyhdistyksen puitteissa. Sotien jälkeen kommunistit tulivat sos.dem. väen rinnalle ja kuten Mäntässä ja Tikkurilassakin - rajanveto vasemmalle oli selvä. Ajan myötä oli kuitenkin myös yhteistyön aika asioiden hoitamiseksi kunnan elimissä. SDP:n puoluehajaannus ei Heinolan työväenyhdistystä juuri haitannut, vaikka TPSL-osasto perustettiinkin vuonna 1960. Seitsemänkymmenluvun alussa sos. dem. valtuustoryhmää riivasivat Heinolassa sisäiset ristiriidat kuten samaan aikaan myös Helsingin maalaiskunnassa (Tikkurilassa). Toisin kuin Tikkurilassa, Heinolassa ristiriidat kestivät useita vuosia ja johtivat jopa uusien työväenyhdistysten perustamiseen. On ikävää, ettei Heinosella ole ollut mahdollisuuksia näidenkään kysymysten valottamiseen juuri mainintoja enempää. Kunnallispolitiikka ja moninainen harrastustoiminta saavat mahdollisuuksien mukaan sijansa Heinosen työssä, jonka päätössanat saavat lukijan jälleen harmittelemaan suppeaa esitystä. Asiaa olisi ollut paljon enempään: ”Vaikka sitä ei tässä ole haluttu korostaa, täytyy todeta, että meno toverien keskuudessa on välillä ollut varsin kovaa, erityisesti 1920-luvulla ja 1940-luvun jälkipuoliskolla sosialidemokraattien ja sosialistien välillä sekä 1960- ja 1970-luvuilla sosialidemokraattien (ja kansandemokraattien) sisällä. Toveri on jätetty aina kun on voitu, eikä kulloistakaan vähemmistöä juuri ole noteerattu…”

Erkki Vasara
dosentti, Helsinki