Anne Seppänen : Populaarikulttuuri sosiaalistumisväylänä. Tampereen työväestön julkiset huvit 1860-luvulta vuoteen 1917. Tampereen yliopisto. Acta Universitatis Tamperensis 786. 2000. 230 s.

Sivistävien tehdashuvien osanottajista viihde-teollisuuden kuluttajiksi

Anne Seppänen tarkastelee väitöskirjassaan huvittelua tamperelaisen tehdastyöväestön yhteiskuntaintegraation helpottajana 1860-luvulta itsenäistymisvuoteen saakka. Huvielämän kehitys on hyvin kiinnostava näkökulma suuren ihmisryhmän sopeutumiseen ja identiteetin etsintään uusissa olosuhteissa, tässä tapauksessa kaupunkiin teollisuustöihin muuton jälkeen. Teollistumisen mukanaan tuomista arjen mullistuksista vapaa-ajan selkeä erillisyys työajasta sekä rahapalkka ovat olleet merkittävimpiä tekijöitä populaarikulttuurin kehittymisessä: kaupunkien työväestä tuli kuluttajia myös vapaa-ajan aktiviteettien suhteen. Vielä 1800-luvun puolella kaupallinen populaarikulttuuri ei kuitenkaan ollut ominaista työväestön huveille. Seppänen tutkii huvien kehitystä yhtenä juonteena suomalaisen teollistuvan ja liberalisoituvan yhteiskunnan ”kansalaistumisprosessissa”. Yli puolen vuosisadan aikana tutkimus kulkee sääty-yhteiskunnasta ”kansalaistuvan yhteiskunnan” kautta “luokkaistuvaan yhteiskuntaan”. Kulttuurin perustana ollut luterilainen arvohierarkia muuttuu fennomanian ja liberalismin aatteiden aikana julkikansalliseksi valistuskulttuuriksi ja lopulta, työväestön oman itsetuntoisen kulttuurin ja demokratian myötä, lokeroituvien kansanryhmien useiksi kulttuureiksi.

Sivistyneistön valistusihanteilla on alkuun ratkaiseva asema työväen huvielämätarjonnan kehityksessä. Tehtaanisäntien rahvaalle tarjoamien kansanhuvien käytännön toteutukset juontavat juurensa luterilaisista arvoista ja vahvistavat patriarkaalista alistussuhdetta työnantajan ja työntekijän välillä. 1880-luvun puolivälin tienoilta kansalaistumisprosessi käynnistyy toden teolla: työväestö alkaa kehittää omaehtoisia sivistyksen ja harrasteiden muotoja. Työväestö ”ottaa sivistyneistön antaman haasteen vastaan” ja ryhtyy itse integroimaan ja sosiaalistamaan itseään yhteisöön, ”kunnon kansalaisiksi” - paljolti keskiluokan ehdottamin keinoin. Mitä olisi mahtanut tarkoittaa sivistyneistön haasteen hylkääminen? Ehkäpä työväestön selkeästi vastakulttuurisia huveja - siis sellaisia, joilla kyseenalaistettaisiin sivistyneistön määrittämän ”kunnon kansalaisuus” -projektin toimintasuunnitelma: kurinalaisuuden, järkiperäisyyden, lainkuuliaisuuden, säästäväisyyden ja itsenäisyyden harras opettelu? Asetelmaan kietoutuu tietenkin alkoholin käyttö vapaa-aikana, seikka, joka oli vahvasti mukana sivistyneistön huolessa kaupungistuvan rahvaan sosiaalisen ja poliittisen käytöksen ennakoitavuudesta. Vastakkainasettelu ”markkinahumun” ja kansan sivilisoituneen huvikulttuurin välillä välähtää kirjassa, mutta varsinaista vastakulttuurin tematiikkaa ei selkeästi nosteta esiin.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeen, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myötä, työväestön kulttuuri on jo pitkälti omaehtoista. Sivistyneistön porvarillisen huvikulttuurin vastaanoton ja soveltamisen sisältänyt työväen selviytymisstrategia on onnistunut: työläisillä on nyt paikka suomalaisessa yleiskulttuurissa, ja tämä kulttuuri alkaa kirjavoitua erilaisten rinnan elävien yhteisökulttuurien kokonaisuudeksi. Työväen omimman kulttuurin, iltamien, ohjelma hakee entistä omaperäisempiä suuntia. Uuden työläissukupolven vapaa-aikaan kuuluvat myös kaupalliset viihteen muodot: selviytymisen ja oman yhteisöllisen identiteetin rakentumisen kysymykset eivät enää hallitse huvielämän viettoa yhtä keskeisesti kuin aiemmin.

Pispalan työväenyhdistyksen näytelmäkerho on kokoontunut. TA

Seppänen esittelee laajalti materiaalia sanomalehdistön huvi-ilmoituksista ja huvien seurannasta. Aika ajoin huvien listaaminen lukumäärineen, järjestäjineen, alkamisaikoineen ja ohjelmistoineen voi tuntua lukijasta melkein läkähdyttävältä. Vielä hitusen voimakkaampi tulkinnallinen ote aineistoon olisi ollut tervetullut virkistys. Esimerkiksi mitä tarkalleen ottaen välittyy konserttien ohjelmistovalinnoista kunakin aikana tai suurmiesinstituution eri kunnianosoituksista, mitä ”jaloon palokunta-aatteeseen” kuului ja miten se niveltyi muuhun aatteelliseen toimintaan?

Kuten kirjoittaja itse alussa toteaa, rientojen tuolloista merkitystä ei ole helppo tavoittaa - koska työläisten jäljiltä ei juuri jäänyt kirjallisia kuvauksia. Teoksessa esitettävät aikalaiskuvaukset vapaa-ajan aktiviteeteista ovat enimmältään lehtitekstiä. Työn aineistojen joukossa on myös pieni muisteluaineisto, joka saisi analyysin kohteena nousta enemmänkin esiin. Kokemuksellisuus hiipii paikka paikoin tekstiin tulkintoina, ja onkin ehkä uskallettua sanoa yhteisöllisyystarpeiden olleen itse aktiviteetteja (kuorolaulua tai kansantanssia) ”tärkeämpiä” järjestöissä toimineille ihmisille, kun väitettä ei näkyvästi pohjata näiden ihmisten omiin lausuntoihin. Tekijän johtopäätökset ovat vielä varovaisia sen suhteen, mitä ”sosiaalistuminen” käytännössä tarkoittaa, ja mitkä elementit huvittelussa ja huvielämässä ovat juuri niitä, jotka edesauttavat integroitumista. Ehkä jatkotutkimus, tämän jämäkän huvielämää tutkivan työn pohjalta, voisikin keskittyä juuri sosiaalistumisen kokemukselliseen puoleen?

Kaarina Kilpiö
tutkija, Helsinki