Helena Honka-Hallila: Lasten kesät. Lasten Kesä ry. 1952-2002. Jyväskylä. 2002. 93 s.

Mervi Kaarninen: Loma Kotorannassa. Lomakoti Kotoranta ry. Saarijärvi. 2001. 90 s.

Elina Katainen: Oikeus lomaan. Äitien lomahuolto ry. - Lomakotien Liitto ry. Kerava. 2001. 111 s.

”Lapsille kesä - äideille lepo!”

Otsikon tehokkaan sloganin löytää Lasten kesä ry:n kiertokirjeestä, jonka avulla kerättiin avustuksia lasten kesäkylän kunnostamiseen 1950-luvun alussa. Vuonna 1939 oli astunut voimaan ensimmäinen kaikkia työläisiä koskeva vuosilomalaki. Kuitenkin lomaoikeus kosketti vain kodin ulkopuolisissa työsuhteissa olevia, joten perheenemännät eivät kuuluneet lomaoikeutettuihin. Lisäksi kotityöt ja lastenhoito jäivät naisten harteille, vaikka he olisivatkin olleet palkansaajia ja siten myös lomanviettäjiä.

Perheenemäntien lisäksi vailla loma-aikaa olivat kausityöntekijät, joiden työsuhteet olivat kestoltaan liian lyhyitä. Oman ongelmallisen ryhmänsä muodosti maataloustyöväestö, jonka loma-asiat saatiin kuntoon vasta 1970-luvulla. Naisten lomakysymys ratkesi sekin samoihin aikoihin. Ns. suuren muuton jälkeen naisten työssäkäynti oli yleistynyt, ja laki kunnallisesta päivähoidosta oli ratkaissut monen lastenhoito-ongelmat.

Naisten ja tätä kautta lasten lomakysymys nousi edellä mainituista seikoista johtuen vapaaehtoisen lomatoiminnan kohteeksi toisen maailmansodan jälkeen. Siinä missä raittiustyö myös lomatoiminta oli osa puolueiden toimintaa, kuten esimerkiksi SNDL:n Päiväkummun lomakodin sekä Maalaisliiton Maaseudun Lomaliiton ja Lomayhtymän toiminta. Vuonna 1941 työntekijä- ja työnantajatahot, loma- ja matkailujärjestöt sekä kunnat ym. yhteisöt järjestäytyivät Lomaliiton (ent. Lomatoiminnan keskusliiton) kattojärjestön alle. Useiden lomajärjestöjen toimintaa rahoitti Raha-automaattiyhdistys kannattajayhdistysten ohella.

Näin ollen ei ole mikään ihme, että äitien ja lasten kesälomanvieton järjestämisestä kertovia historiikkeja on nyt ilmestynyt useampia, koska monet yhä toimivat lomajärjestöt juhlivat pyöreitä vuosia. Helena Honka-Hallilan Lasten kesät, Elina Kataisen Oikeus lomaan ja Mervi Kaarnisen Loma Kotorannassa -teokset ovat kaikki sosialidemokraattisten lomajärjestöjen historiikkeja. Kaksi ensin mainittua ovat 50-vuotisjuhlakirjoja, sen sijaan Kotorannan lomakodin historia on vielä pidempi.

Lasten kesät on värikylläinen, taitavasti koostettu juhlakirja Lasten Kesä ry:n Miehikkälässä, Tullisaaressa ja Hauholla järjestettävästä lasten leiritoiminnasta. Oikeus lomaan kertoo Lomakotien Liiton (ent. Äitien lomahuolto ry) sosiaalisesta lomatoiminnasta, joka on kohdistunut aluksi äiteihin ja eläkeläisiin. Useamman jäsenjärjestön yhteiselimen toiminta on nyttemmin laajentunut muihin syrjäytymisvaarassa oleviin ryhmiin. Loma Kotorannassa -teoksessa tarkastellaan naisten lomakotitoimintaa Kiljavalla aina 1800-luvun lopulta asti, vaikkakin varsinainen lomakoti aloitti toimintansa Nurmijärven Kiljavalla vuonna 1947.

Nämä teokset ovat epäilemättä tilaustöitä, jotka on tehty haastatteluihin, vieraskirjoihin, arkistolähteisiin ja aikaisempiin historiikkeihin pohjaten. Mitään yleisesitystä tai varsinaista tieteellistä tutkimusta tältä alueelta ei juurikaan ole. Varmaankin juuri tästä johtuu, että Kataisen painotuore teos on ehtinyt samana vuonna ilmestyneen Kaarnisen teoksen lähdeluetteloon.

Usein erilaisten järjestöjen historiikkeihin suhtautuu pienellä varauksella, sillä monet niistä on kirjoitettu suppealle lukijakunnalle - asiaan jo vihkiytyneille. Tällöin historiikki toimii kollektiivisena muistina, johon kytkeytyvät muistojen välähdykset ja kokemukset voi jakaa. Olen ollut taipuvainen tarkastelemaan näitä historiikkeja lähinnä omana genrenään; se ilmenee tapana kirjoittaa, kertoa, kontekstualisoida sekä kohdistaa kertomukset lukijoille, ”meille”.

Äitejä lomailemassa Kivijärvellä. TA.

Kollektiivisen muistin kiinnittymiskohtia ovat toimijoiden nimet, tarkat päivämäärät ja valokuvat. Kertomuksen tarinassa ”me” selviämme alkuvaikeuksista, käynnistämme toiminnan ja vastoinkäymistenkin - lue: rahaongelmien - jälkeen koemme toiminnan jatkamisen mielekkääksi ja tarpeelliseksi. Kohdetta kuvataan elävästi ja moni-ilmeisesti; erityisesti Kataisen ja Honka-Hallilan teokset puhuttelevat lukijaa useilla suorilla haastattelupätkillä ja hyvillä valokuvilla.

Olen sangen vakuuttunut myös siitä, että useampaan samantyyppisen järjestön tai tahon (siis useamman ”meidän”) historiikkiin uppoaminen avaa esiin toisen oleellisen ulottuvuuden, eräänlaisen hyvinvointivaltion rakentamisen ja ylläpitämisen metakertomuksen. Tällöin näiden järjestöjen syntyyn on vaikuttanut tarve muuttaa joitakin yhteiskunnallisia olosuhteita paremmiksi. Ihmiset ovat omalla toiminnallaan, yhteisillä ponnistuksillaan sekä sattumienkin myötävaikutuksella saavuttaneet päämääränsä. Ja ajan myötä toiminnan tarkoitus on muokkautunut uudelleen ajan vaatimusten mukaan, sillä hyvinvointivaltion rapautuessa on sen toimintojen paikkaaminen sälytetty entistä enemmän kolmannelle sektorille. Toiminnan merkitys todistetaan tarkkojen tilastotietojen ja kontekstualisoinnin avulla, kuten Kaarnisen teoksessa.

Kaikki kolme teosta tuovat esiin nämä molemmat ulottuvuudet: ne nostavat esiin kollektiivisen arjen historian, yhteiset tapahtumat ja muistot sekä muodostavat yhdessä suuren kertomuksen kansalaisyhteiskunnan toiminnasta. Niiden aihepiiri on äärimmäisen kiinnostava, onhan loma ollut aina nimenomaan luokka-, sukupuoli- ja sukupolvikysymys, sillä oikeus lomaan ei ole syntynyt palkkatyöläisille itsestään, vaan työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen aktiivisen toiminnan tuloksena.

Anu-Hanna Anttila
FM, sosiologian
assistentti, Turku