Naomi Klein: No Logo. Tähtäimessä brändivaltiaat. (Suom. Liisa Laaksonen ja Maarit Tillman.) WSOY, Juva 2001. s. 463.

Takaisin 1800-luvulle, mutta brändinä

”Ainoa selitys siihen, miten rikkaat ja kaikesta päätellen lainkuuliaisetkin monikansalliset yhtiöt ovat iljenneet taantua 1800-luvun riistäjien tasolle (ja joutuvat tästä myös vähän väliä kiinni), liittyy itse alihankintajärjestelmän luonteeseen. Sopimusvalmistajat, näiden alihankkijat ja alihankkijoille työskentelevät kotityöläiset käyvät kaikissa vaiheissa keskenään tarjouskilpailun, joka painaa hintaa alemmas, ja jokaisella tasolla tarjotusta summasta vähennetään pieni voitto-osuus. Kaukana tämän hinnanpolkemisketjun loppupäässä on sitten työntekijä (usein kolmen tai neljän välivaiheen etäisyydellä alkuperäisen tilauksen tehneestä yhtiöstä) kädessään palkkasumma, jota on karsittu joka portaassa. ”Kun monikansalliset kiristävät alihankkijoita, alihankkijat kiristävät puolestaan työläisiä”, selvittää vuoden 1997 raportti Niken ja Reebokin kiinalaisista kenkätehtaista.”

Kun esimerkiksi Pohjois-Amerikan ja Euroopan kenkätehtaita suljetaan ja kymmeniätuhansia ihmisiä jää työttömäksi, siirtävät kalliisiin mielikuviin - ”brändeihin” - pääsääntöisesti pohjaavat isot ylikansalliset firmat tuotantonsa Aasiaan ja muille kehitysmaa-aluille. Niihin muurien ympäröimiin, keskittyneisiin ja eristettyihin vapaakauppa-alueisiin, joissa univormuihin pukeutuneet nuoret tytöt tekevät pahimpina aikoina 24:n tunnin työvuoroja alle neljännesdollarin tuntipalkalla. 25-vuotias on jo aivan liian vanha. Enimmäkseen tytöt ovat maaseudulta tulleita köyhiä murrosikäisiä. Mahdollisen raskauden sattuessa he saavat potkut. Raskaustestejä tehdään ja monet tehtaat jakavatkin ehkäisypillereitä - jopa amfetamiinia ruuhka-aikoina.

Länsimaissa taas, joissa asiat ovat työläisilläkin valovuosien päässä kehitysalueista, ylikansalliset brändivaltiaat, kuten McDonalds, pakottavat ihmiset pätkätöihin. Tähänhän on Suomessakin laman jälkeen saatu tottua. Useimmat laman aikana tai sen jälkeen työelämään mukaan tulleet ottavat tilanteen luultavasti jo itsestäänselvyytenä.

Ylikansallisten brändifirmojen tuotannon siirtäminen halpatyöalueille on eräs tärkeä osa Naomi Kleinin kohuttua No Logo -kirjaa, joka suomennettiin viime vuoden lopulla. Klein kävi Suomessakin ja herätti paljon huomiota vierailullaan. Ylikansallisen kaupankäynnin kieroihin peleihin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten perehtynyt ja tiedostava ulkoministerimmekin otti osaa keskusteluun.

Kohu kirjan ympärillä ei ole kupla. Päinvastoin. No Logo tuo kovan faktan kautta ja varsin toteavasti ilmi globaalin markkinatalouden vääristyneen, ihmisiä hyväksikäyttävän ja standardisoivan systeemin. Useimmat arkipäivässämme näkyvät tuotemerkit harjoittavat suunnitelmallista riistoa, joka vetää vertoja teollistumisen alkuajoille. Lisäksi kun siihen yhdistetään nykypäivän mediakeskeinen, tehokkuusajattelussaan äärimmilleen viety manipulointi, on tilanne huolestumisen arvoinen. Tai ei pelkän huolestumisen - globalisaation vastustamisen ei pitäisi olla vain aktivistien asia.

Lisäksi Klein perustellen toteaa, miten esimerkiksi brändifirmat tunkeutuvat kouluihin ja yliopistoihin sekä miten isot kauppaketjut sensuroivat myytäviä tavaroitaan. Case-tapauksina käsitellään isoimmat pahat: Nike, Shell ja McDonalds.

Klein ei päästä itseäänkään helpolla, kun hän kertoo lapsuuden logoihin hurmioituneesta kulutuskapinastaan naurettavia hippivanhempiaan ja heidän ajattelumaailmaansa kohtaan. Tai kun hän ruotii itseään 90-luvun alun opiskelijana, jolloin kaikki radikaalin energia meni rotu- ja sukupuolikiistoihin, eikä siinä tiedostavuudessa nähty yritysten soluttautumista. Yliopistoissa se tapahtui lähinnä tekniikan, talouden ja luonnontieteiden alueilla, eivätkä itsekästä kulttuurin, taiteen, historian tai yhteiskuntatieteiden opiskelijaa sellaiset asiat kiinnostaneet.

Tylyä on myös lukea, kuinka nopeasti brändivaltiaat hyödyntävät ja vesittävät erilaiset ala- ja vastakulttuuritkin. Tätä varten he palkkaavat erityisiä ”coolin nuuskijoita”, jotka brändivaltiaitten laskuun raportoivat katujen tapahtumia. Kettutytöt nähtiin jo suomalaisessa vaatemainoksessa muutama vuosi sitten. Onkohan aktivistihuppu ensi syksyn trendi?

No Logo on luultavammin varsin kiireellä käännetty. Vaikka en alkuperäistä olekaan lukenut, niin tuskinpa esimerkiksi Kleinin ”sähköinen musiikki” on jokin uusi termi jollekin nuorisomusiikille, vaan huono käännös elektrosta, joka eurooppalaisittain ja suomalaisittain merkitsee suunnilleen samaa kuin tekno. Kirjan ulkoasu tuo mieleen enemmän suomalaisen mediajätti Sanoma-konsernin osittain kaappaaman pienkustantaja Liken kirjat - enimmäkseen pahassa. Fontti on outo ja marginaalit pieniä. Mutta samapa sille. Pääasia, että kirja on käännetty ja ilmeisen hyvin löytänyt lukijansa.

Jukka Kortti
tutkija, Helsingin yliopisto