Simo Laakkonen: Vesiensuojelun synty. Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928. Gaudeamus 2001, 309 s.

Vesiensuojelun synty Helsingissä

Simo Laakkonen on tutkinut perusteellisesti Helsingin veden saastumisen ja veden puhdistuksen varhaisvaiheita. Historiikki alkaa siitä että vesivessat olivat sata vuotta sitten Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa vielä kiellettyjä. Yhtenä kiellon syynä oli pelko vesien saastumisesta, kun ihmisulosteita pidettiin erityisen vaarallisena terveydelle. Kaupungininsinööri Tallqvist tunsi pahasti saastuneen Thamesin ja Seinen varottavat esimerkit. Viranomaiset pohtivat käymäläjäteongelmia erilaisten jo käytössä olleiden kuoppa-, säiliö- ja poiskuljetusratkaisujen uudistamisen kannalta. Ihmislannan arvo lannoitteena oli myös yksi peruste ulosteiden ”vesittämistä” vastaan. Virtsan johtamista rantavesiin ei sen sijaan pidetty vaarallisena.

Vesivessat silti tulivat, ulkomaisten esimerkkien innoittamina, yksittäisten rakennuttajien ollessa tienraivaajia, vastoin lakiakin. Vesivessojen rakentaminen oli tietoinen valinta, jossa mukavuussyistä ja bakterologian tuoman uuden tautien ymmärtämisen vuoksi uhrattiin Itämeren tyttären rantavedet, Laakkonen esittää. Vesistöille käymälätekniikan edistys ja koko moderni bakterologia oli haitallista - tämä edistyksen likainen puoli yleensä unohdetaan. Vesivessojen ja viemäreiden tulon yhteydessä jäi hieman kaipaamaan esitystä Helsingin vanhojen, saastuneiden juomavesikaivojen lakkauttamisesta ja vesijohtojärjestelmän synnystä, joka tapahtui samaan aikaan. Puhdas vesi joutui putkiin ensin, pian sen jälkeen likavedet.

Töölönlahti oli ensimmäisten saasteskandaalien polttopisteessä. Se kukki sinilevää 1908 ja kesällä 1910 Töölönlahden kalat kuolivat happikatoon. Asutusjätevesien ohella lahtea saastutti sokeritehdas. Ratkaisuiksi ehdotettiin lahden pohjan ruoppaamista, lisäveden johtamista lahteen kanavien avulla ja myös lahden täyttämistä. Lahden rannalle päätettiin rakentaa 1909 Alppilan ja Savilan biologiset jätevedenpuhdistamot, sillä ne olivat esitetyistä vaihtoehdoista halvin. Vaikka ne käyttivät melko kehittynyttä tekniikkaa, niiden kapasiteetti oli kasvavassa Helsingissä jo alun alkaen liian pieni.

Veden saastuminen vaikeutti yhden jo heikossa asemassa olevan ryhmän, pyykkärien, asemaa pahasti. Pyykki käytiin huuhtelemassa lähimmässä rannassa Helsingissä vielä sata vuotta sitten. Talvella 1911 terveydenhoitolautakunta sulki Helsingissä useita pyykin huuhteluhuoneita, kun tutkimuksissa todettiin, että pyykki likaantui huuhtelussa puhdistumisen sijasta. Lisäksi itse pyykin huuhtelua pidettiin rantavesien likaajana. Pyykkärit pakotettiin käyttämään uusia huuhteluhuoneita ja niiden maksullista vesijohtovettä. Tämä johti pyykkärien ammattiyhdistysten esiintymiseen tavallaan ensimmäisenä Helsingin ”ympäristöliikehdintänä”. Pelissä oli mukana tietysti alipalkattujen pyykkärien elintärkeät edut - mahdollisuus käyttää ilmaista luonnonresurssia, rantavettä.

Ympäristöhistoriaa osuvampi luonnehdinta Simo Laakkosen väitöskirjatyölle olisikin ympäristöongelmien historiaa. Ympäristöongelmien ja niihin reagoimisen historia on Suomessakin pitkä - vaikka usein ajatellaan, että ympäristöherätys ajoittui vasta 1960-luvulle. Tämän näkökulman Simo Laakkonen on tuonut ansiokkaasti esiin useissa muissa vesiympäristöhistoriaa käsittelevissä kirjoituksissaan.

Nuohoojat työssään Helsingin kattojen yllä. KA.

Ympäristömme historiaa - sitä, miten ihmisen toimet aiheuttavat nopeita muutoksia luonnossa - teos käsittelee vain pääkaupungin rantavesien likaantumisen, pilaantumisen kannalta, ja niiden ympäristöongelmien kannalta, mitä tämä aiheutti ihmisille, uimareille, promeneeraajille ja pyykkäreille. Missä ovat muutoksesta kärsineet kasvi-, kala- tai lintulajit?

Ja toisaalta, jos kirjoitamme ympäristöhistoriaa, ihmisen vaikutus vesistöympäristöönsäkin on kuitenkin muutakin kuin tuhoamista, rehevöitymisestä myös hyötyvät useat lajit. Helsingin ja muiden vesien historiassa huomiota ansaitsisivat myös ravinteikkuudesta hyötyvät lajit, järviruoko, ruovikkoympäristöön sopeutuneet kosteikkolinnut, särkikalat, vedenpuhdistamoiden lauhdevesistä hyötyvät talvehtivat vesilinnut. Kirjaan pitää saada piste, mutta kokonaiskuvaan pyrkivä kaupungin ja kaupunkien ympäristöhistoria käsittelee tulevaisuudessa toivottavasti ympäristöä vielä enemmän koko kokonaisuudessaan. Helsinginkin ympäristöhistorian kirjoittaminen on vasta alullaan.

Eero Haapanen
toimittaja, Helsinki