Asennetta! Kiilan albumi 2001. Toimittaneet Otso Kantokorpi ja Petr Rehor. Kiila, Helsinki 2001. 82 s.

Asennetta!

Pitkän hiljaiselon jälkeen Kiila ry on jälleen julkaissut uuden albuminsa. Edellisestä albumista onkin kulunut aikaa, se julkaisiin vuonna 1986.

Kiila perustettiin vuonna 1936 vasemmistolaisten kirjailijoiden yhteenliittymäksi. Se halusi erottua Tulenkantajain Seurasta, johon kuului muutakin kulttuurisivistyneistöä, ja joka ainakin aluksi edusti laajempaa kulttuurivapaamielistä linjaa.

Vaikka Kiila alun perin perustettiin nimenomaan kirjailijoiden seuraksi, voidaan nyt julkaistun albumin katsoa edustavan muitakin taiteenlajeja. Albumia voi kutsua poikkitaiteelliseksi sen artikkelien aihepiirien perusteella. Tarkoituksena on ollut kerätä eri taiteenaloja valottavia kirjoittajia ja artikkeleja. Jälkisanoissa onkin pahoiteltu, ettei valikoima ole kattavampi.

Albumin esipuheen “Asennetta!” kirjoittaja Otso Kantokorpi on toinen albumin toimittajista. Hän nostaa esipuheessa joitakin kirjoittajia esille. Jouko Turkan ja Petr Rehorin artikkelien hän katsoo edustavan vaikutushistoriallista tapaa käsitellä asioita. Tällaista syiden ja seurausten vertailua Kantokorpi näyttää kaipaavan. Muita Kantokorven mainitsemia kirjoittajia ovat Pessi Raitio ja Teemu Mäki.

Turkan mukaan Suomesta puuttuu vasemmistolainen, kansanomainen ja älykäs teatteri. Teatteri on parikymmentä vuotta kestäneen oikeistolaisen ajan kuluessa menettänyt johtavan asemansa taiteessa musiikille. Tähän viittaa artikkelin nimikin, ”Suuren väsymyksen teatteri”. Petr Rehor käsittelee omassa tekstissään 1970-luvun kantaaottavaa ja osallistuvaa taidetta. Teemu Mäki tutkii esseessään omalla tinkimättömällä tavallaan taiteen suhdetta markkinatalouteen, globalisaatioon ja konsumerismiin. Pessi Rautio puolestaan pohtii “Luokatonta nykytaidetta” -artikkelissaan, miksi vastustaa porvarillista kulttuurihegemoniaa, kun sellaista ei enää ole, ja kun lähes kaikki varteenotettavat taiteilijat pääsääntöisesti ovat puoluepoliittiselta kannaltaan vasemmistolaisia tai ainakin vihreän suuntaan kallistuvia. Vastustettavaa löytyy kuitenkin vaikkapa talouden ylivallasta taiteessa.

Edellä mainittujen lisäksi albumi sisältää kolme muuta artikkelia. Omassa artikkelissaan Kantokorpi pohdiskelee taiteen kritisointia ja siihen käytettävää retoriikkaa. Teksti on alun perin ilmestynyt Forum Artisin juhlakirjassa ”Kulttuuri on oma tasavaltansa” vuonna 2000. Kalevi Aho puolestaan pohtii taidetta ja ajanhenkeä sekä taiteilijoiden suhtautumista oman aikansa ilmiöihin. Ritva Harle esittelee kuvien ja runon avulla Helsingissä Tuusulanväylällä vuonna 2000 toteutettua Halkopino -projektia. Jälkisanat on kirjoittanut Heikki Kaskimies, joka lupaa albumi-perinteen jatkuvan, vaikka ei aivan joka vuosi.

Kiilan uusin albumi tuo varmasti oman lisänsä kotimaiseen taidekeskusteluun. Artikkelien tarkoituksena on jakaa tietoa sekä saada aikaan keskustelua, missä luultavasti onnistutaankin. Toisin paikoin kielenkäyttö ja sanavalinnat ovat kuitenkin sellaisia, että maallikolla tai ainakin asiaan vihkiytymättömällä on vaikeuksia seurata asioiden kulkua. Tämä on tuttu ilmiö muillakin aloilla. Omiin piireihin vaikutuksen tekemisen tärkeys johtaa helposti siihen, että asia jää vieraaksi suurelle yleisölle. Toisaalta ammattipiireissä on käytettävä ammattikieltä. Kiilan uusin albumi antaa mielestäni pienistä puutteistaan huolimatta mielenkiintoisen, vasemmistolaisen läpileikkauksen taiteisiin ja taidekeskusteluun.

Mikko Kosunen
tutkija, Työväen Arkisto