Alpo Ruuth: Kallion kundi ei kuole. Tammi, Jyväskylä 2001. 447 s.

Karheaa Stadin ja Kallion historiaa

Nuori Seppo Saarela asettuu vuoden 1951 maaliskuussa Alppilan hyppyrimäen harjalle ja miettii uskaltaako liukua vauhtiladulle: ”En minä heidän jutuistaan välittänyt, sen sijaan pelkäsin kuollakseni mäkeä. Se oli pyörryttävän korkea, ja eikö vain keskellä ollut pälvikohtia. Minä väitin, että mäkeä oli mahdoton laskea, koska se oli vaarallinen, pitkin matkaa pälviä ja jos suksi osuisi niihin, se olis menoa (…). (…) Huki tyrkkäsi minut selästä liikkeelle. Parkaisin, mutta olin jo mäessä.”

Kun Seppo tönäistään liikkeelle alkaa Alpo Ruuthin kertoma tarina elämänjanoisesta Kallion kundista, kertomus stadilaisuudesta ja kasvamisesta 1950-luvun jälkeisessä Helsingissä. Romaanissa Ruuth kuvaa elämäkerran omaisesti Sepon elämää Kallion kaduilla, kahviloissa, kapakoissa, kouluissa. Matka alkaa Alppilasta mutsin ja faijan nurkista ja perheen valokuvausliikkeestä. Se päättyy 50 vuotta myöhemmin politiikan huipulle.

Ruuthin tarina jakautuu useaan erilaiseen tarkastelutapaan. Yksi niistä on Sepon elämänkaari, jonka ensimmäisten vuosien kuvaus on lasten- ja nuorten kaupunkihistoriaa parhaimmillaan. Nuoren pojan silmin nähty maailma, kasvaminen ja aikuistuminen kertovat idyllisen tarinan 1950-70-luvun Helsingistä virikkeellisenä kasvuympäristönä.

1960-luvun puolivälissä Seppo siirtyy mukaan politiikkaan, ja kirjaan tulee vahvaksi vetäväksi tekijäksi poliittinen elementti. Siirrytään nuoruuden- ja lapsuudenhistoriasta suomalaisen poliittisen ja erityisesti työväenhistorian kiinnostavalle kentälle. Kansan Uutisten ja Terän toimitusten kautta Seposta tulee pikkuhiljaa politiikan kokenut konkari. Hänet valitaan kaupunginvaltuutetuksi ja hänestä tulee tärkeä tekijä suomalaisen vasemmiston piirissä. Ruuth kuvaa ja repii auki elävästi kommunistisen puolueen sisäisiä ristiriitoja, jotka lopulta johtivat sen jakaantumiseen. Hän ei säästele sarkasmia Seppo Saarelan mielessä ja ajatuksissa, jotka heijastavat vasemmiston keskuudessa vallinnutta sekasortoa ja epätoivoa. Kirjassa kuvataan muutenkin kiinnostavasti Sepon mieltä ja pohdintoja suomalaisen sisä- ja ulkopolitiikan tärkeistä tapahtumista, henkilöistä ja muutoksista. Yksilötasolla Sepon vahva idealismi taittuu vuosien varrella ja muuttuu suvaitsevaiseksi keskitien kulkemiseksi. Sepossa tavallaan personoituvat suomalaisen poliittisen kentän muutokset useiden vuosikymmenten aikana.

Ruuthin 20. teos on jälleen raikas tuulahdus stadilaista maailmankuvaa ja ajatusmaailmaa. Hän kuvaa elävästi pieniä tapahtumia naimisiinmenoista dokaamisiin, kuolemiin, naimisiin, puoluekokouksiin jne. Erityisen rikkaita ovat kuvaukset juopottelureissuista ja naisseikkailuista. Kallion perinteiset ja tutut baarit kolutaan Juttutuvasta ja Bistrosta lähtien läpi. Myöskään naisseikkailuissa ei Ruuth kuvauksissaan kursaile. Kallio, Alppila ja Sörkka saavat lämpimän ja elävän luonteen Ruuthin kuvauksessa, ja lukijan mieleen nousevat lukuisat kuvaukset alueesta monivivahteikkaan, sykkivän ja huurteisen kaupunkielämän ainutlaatuisena perintönä.

Juonen osalta tarina on vivahteikkaista kuvauksistaan huolimatta hieman kapea. Sepon tarina kannattelee yksin, mutta juoniaines voisi olla rakennettu myös monikerroksisemmin. Varsinkin Sepon poliittisen uran kuvauksissa ei lukija jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Ruuthin realismi on taitavaa ja miellyttävää lukea, mutta menettää hieman terää kirjan pituuden takia. Kirjasta (s. 447) olisi pitänyt tehdä sata sivua lyhyempi, jottei lukeminen muutu turhankin usein selailuksi.

On hienoa, että stadilaisuus ja siihen liittyvät omalaatuiset miljööt ja kasvuympäristöt ovat edelleen lähteitä, joista Alpo Ruuth kirjoihinsa ammentaa. Kaiken kaikkiaan ”Kallion kundi ei kuole” on sopivan karhea ja pelkistetty kuvaus elämästä värikkäällä ja ainutlaatuisella alueella pääkaupunkimme sydämessä. Sepon tarina ei häikäise, mutta se koskettaa. Kirja ei säväytä, mutta sen pelkistetty konsepti toimii.

”Älä nyt saatana sekota, se on selvä juttu, me tullaan takas stadiin eikä jäädä mihinkään lähiöihin, me tullaan keskelle kaupunkia Kallioon. Sillä hetkellä sisuksiani kouri (…). Miksi minun piti elää jossain lähiössä, vaikka olin Kallion poika, ollut siellä koko elämäni.”

Mikko Salasuo
tutkija, Helsingin yliopisto