Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun. Gummerus, Jyväskylä 2001. 396 s.

Kahdeksanvuotiaana tiesin,
että maailma tuhoutuu

Laura Honkasalon esikoisromaani aikuisten sarjassa on kasvukertomus, jossa kuvataan perheen ja taistolaisen maailmankatsomuksen haaksirikko tyttären näkökulmasta. Isä häipyy ydinperheestä Kanadaan selittelemättä ja vaihtaa akateemisen kommunisminsa boheemiin porvarillisuuteen, mitä tytär Nelli ei vielä nuorena aikuisenakaan pysty ymmärtämään.

Sinun lapsesi eivät ole sinun on saanut runsaasti palstatilaa tiedotusvälineissä, sillä Honkasalo on antanut kasvonsa taistolaisuuden varjossa varttuneelle, nykyään kolmikymppiselle pioneerisukupolvelle. Kirja on julkisuutensa ansainnut, se on luistavaa luettavaa, ajankuvassaan tarkka ja uskottava. Myönteinen vastaanotto saattaa tosin olla vastalahja siitä synninpäästöstä, jonka romaanin lempeä taistolaistulkinta antaa suurten ikäluokkien kulttuuriälymystölle.

Honkasalon kirja ei ole suurta proosaa, ja siitä jää jotenkin nuortenkirjamainen jälkimaku. Toisaalta se on oikean romaanin kokoinen ja näköinen eikä mitään ohutta lyhytproosaa, jollaisiksi esikoiset nykyään tuppaavat jäämään. Riemastuttavimmillaan romaani aktivoi muistin kätköistä hämmästyttäviä yksityiskohtia. Miten olen saattanut unohtaa ne Elannon keltaiset kuitit, joilla sai lähikaupasta ostohyvitystä?

Romaanissa perheen äiti toteuttaa omaa sukupolvikapinaansa tyypillisesti, hyökkäämällä änkyrätaistolaisuudella oman rikkaan ja vanhoillisen kotinsa aristokratiaa vastaan. Isän taustaa ei eritellä, mutta hän lukee Kansan Uutisia ja lukeutunee enemmistöläisiin. 1970-luvun kuvauksessa liikutaan kulttuuritaistolaisten kosteissa bileissä, Agit-Prop soi ja hippimäisen nuhjuinen tyyli viestii solidaarisuutta kaikkia vähäosaisia kohtaan.

Lapsi-Nelli viihtyy taistolaisyhteisössä ja perheessä, vaikka äiti ravaa illat kokouksissa, polttaa tupakkaa ja väsyy. Isä ja äiti ”keskustelevat” kovaäänisesti, ja punkkua kuluu. Lapsuudelle ei jätetä tilaa, sillä pioneeri oppii jo varhain tiedostamaan maailman epäoikeudenmukaisuuden, kantamaan syyllisyyttä hyvinvoinnista ja puolustamaan itäblokin määrittelemää rauhaa. Nelli on isän tyttö, mutta isä ei kestä ideologian rapautumista ja äidin mustavalkoisuutta vaan päättää hylätä sekä perheen että kommunismin.

Honkasalon romaani on julkisuudessa kaventunut 1970-luvun ja pioneerilapsuuden kuvaukseksi. Valtaosa kirjan sisällöstä on kuitenkin reaktioita pioneeritaustaan ja isän yhtäkkiseen lähtöön. Nelli säilyttää lapsuuden ihanteellisuutensa, joka jalostuu Kallion taidelukiolaisen angstin kautta 1990-luvun nuoren naisen kansainväliseksi juurettomuudeksi. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi, mutta vanhempien radikaalisukupolvea vastaan on vaikea kapinoida.

SDPL:n Satakunnan piirin valtuuskunta lähdössä Ranskaan 1970-luvulla. KA.

Romaanissa on otsikkoa myöten hyödynnetty runsaasti taistolaislauluja, joita jopa Ben Zyskowicz aikoinaan hoilasi. Yksi ilmeinen on joukosta poissa, Meripioneerien esittämä Lenin setä asuu Venäjällä, jossa lasten ideologinen hyväksikäyttö on paljaimmillaan. Tämä lienee Honkasalolta tietoinen valinta, sillä taistolaiskrapula kiteytyi vuonna 1988 samannimiseen Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin dokumenttifilmiin.

Minuun tehosi varsinkin romaanin loppu. Äiti lahjoittaa Nellille vanhan taistolaishuivinsa, ja lapsuuden yhteisymmärrys välähtää hetkeksi. Kimppakämpällä uskolliset ystävät juhlistavat Nellin syntymäpäivää. Lukijankin iho nousee kananlihalle, kun Agit-Propin levyltä lehahtaa lentoon Lintu mustasiipi. Ystävät ja yhteisö ovat Nellin perhe, jossa nostalgia on sallittua.

Uljaan kohottava tunnelma tarttui. Siinä on jotain pelottavaa.

Joni Krekola
tutkija, Etelä-Matinkylän pioneeri vuosimallia 1968, Helsingin yliopisto