|
Joni Krekola Työväenliikkeen historiallinen välttämättömyys
Vuonna 1977 kolmikymppinen aliupseerioppilas Seppo Hentilä pyysi Santahaminasta lomaa päästäkseen vastaanottamaan Valtion tiedonjulkistamispalkinnon teoksesta Suomen työväenliikkeen historia. Minuun teki noihin aikoihin suuremman vaikutuksen toinen valtionpalkittu, television lastenohjelma Noppa. Neljännesvuosisata myöhemmin Hentilä ja kaksi muuta Suomen työväenliikkeen historian toimituskunnan silloista jäsentä, Jorma Kalela ja Pauli Kettunen ovat poliittisen historian professoreita. Onko silkkaa sattumaa, että aikansa "tenavatähdistä" on tullut instituutio nimeltä Suomen poliittinen historia? Tätäkin kysymystä pysähdyttiin pohtimaan 30.11.2001, kun Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura järjesti seminaarin "Poikamaista mutta päin helvettiä!" Suomi, työväenliike, historia. Seuraavassa lyhyt johdatus teokseen, 1970-luvun ilmapiiriin ja molempien nykyisiin tulkintoihin. Suomen työväenliikkeen historian historia Suomen työväenliikkeen historia ilmestyi kirjana joulukuussa 1976. Liitteineen lähes neljä ja puolisataasivuisen tiiliskiven teksti on tiheään ladottua taistolaistyyliä ja kuvitus mustavalkoisen puhuttelevaa. Etulehdeltä toimituskunnaksi ja kirjoittajiksi paljastuu yhdeksän nuorta miestä, mutta teoksessa kuuluu kollektiivin yksi yhteinen ääni. Jo väitellyt Jorma Kalela oli kirjan ilmestyessä 36-vuotias, muut olivat reilustikin nuorempia poliittisen historian jatko-opiskelijoita. Kirjaksi kiteytynyt prosessi oli käynnistynyt prof. L.A. Puntilan lisensiaattiseminaarin teemaryhmistä lukuvuonna 1970-1971. Työväenliikkeen historian teemaryhmä organisoitui Työväen Sivistysliiton puitteissa vielä tiiviimmäksi tutkimusryhmäksi, joka otti tehtäväkseen retuperälle jääneen työväenhistorian tutkimuksen edistämisen. Sekä akateemisessa yhteisössä että järjestötoiminnassa rynnittiin eteenpäin vasemmistolaistumisen aallonharjalla. Poliittisesti tutkimusryhmä sitoutui sosiaalidemokratiaan. Työväenliikettä ryhdyttiin tutkimaan sen omista lähtökohdista, mutta samalla piti murskaaman "porvarillisen ideologian mukainen akateemisen tutkimuksen hegemonia". Tutkimusryhmä hakeutui aktiivisesti mukaan työväenhistorian kansainväliseen keskusteluun, etenkin Pohjoismaissa ja DDR:n, myöhemmin myös liittotasavallan suunnalla. Suomen työväenliikkeen historian kirjoittaminen käynnistyi keväällä 1973. Oppikirjaksi tarkoitetun teoksen suunnittelu ja käsikirjoitusten muokkaaminen yhtenäiseksi tekstiksi olivat sekä tehokasta koulutusta historiantutkimuksen metodikysymyksiin että puuttuvaa perustutkimusta työväenhistoriasta. Historiantutkimus eli kerrankin ajan hermolla: ainakin Helsingin akateemisesta tirkistysaukosta katsoen vasemmistolaistuminen oli selviö. Työväenliikkeen historian tutkimusryhmä teki pitkää päivää ja hioutui keskusteluyhteisöksi, josta tupruavaa tupakansavua leikkasivat vain veitsenterävät tieteelliset argumentit. Samalla tehtiin omia opinnäytteitä. Nykyisten professorien lisäksi Eino Ketola on sittemmin väitellyt tohtoriksi. 1970-luvun alkupuoli lienee ollut miesyhteisössä sitä toverillisen optimistista aikaa, johon urallaan edenneiden myöhemmät projektit ovat väistämättä vertautuneet. Suomen työväenliikkeen historian kirjoittajat eivät tyytyneet myötäilemään ajan henkeä vaan uskoivat teoksensa yhteiskunnalliseen muutospotentiaaliin. Kapitalistinen järjestelmä näytti imperialistisine sotineen ja energiakriiseineen väistämättä jäävän sosialismin jalkoihin. Konvergenssiteoria, kylmän sodan maailmanjärjestelmien samankaltaistuminen, näytti toteutuvan, ja liennytyksen ilmapiirissä tähyiltiin toiveikkaina kohti ETYK:iä. Neuvostoliiton jälkeenjääneisyys tieteellis-teknisen kumouksen kilpajuoksussa paljastui vasta myöhemmin. Suomalaiset työläiset - näin oppikirjan kirjoittajat uskoivat - osallistuisivat luokkana porvarillisen valtion saattamiseen vääjäämättömään hautaansa, ja Suomi siirtyisi reformistisen vallankumouksen kautta valtionjohtoiseen sosialismiin. Radikaalit historiantutkijat halusivat kantaa oman kortensa tähän kekoon. Suomen työväenliikkeen historian opintopiireissä työläiset tiedostaisivat liikkeensä painoarvon historiaa eteenpäin kuljettavana voimana. Monitulkintaisen historian kanavoimista kollektiivin yksiääniseksi manifestiksi voi pitää pienenä ihmeenä. Aikakaudessa oli nostetta ja porukassa miehistä tekemisen meininkiä. Kirjoittajat väittävät, että kirjan ilmestymisen aikaan joulukuussa 1976 (painossa meni vuosi) kukin kulki jo omia polkujaan. Poikabändi oli hajonnut, mutta oliko syynä musiikilliset ristiriidat vai soolouran houkutukset? Poikamaista - mutta päin helvettiä Kyynärpäät ja kovaääninen meuhkaaminen ovat traditionaalisia keinoja, joilla keltanokat ovat aina hakeneet tilaa vanhempien sukupolvien pelikentiltä. Työväenhistoriassa oli tilaa mellastaa, koska sitä ei Suomessa juuri harrastettu. Mutta akateeminen linnoitus oli vaikeammin vallattavissa - siinäkin tapauksessa, että Suomi olisi siirtynyt sosialismiin. Suomen työväenliikkeen historian tekijät eivät odottaneet päänsilityksiä akateemisten historiantutkijoiden vanhoilliselta yhteisöltä, joka sivuuttikin teoksen jäätävällä hiljaisuudella. Poikkeuksena oli työväenhistoriasta väitellyt Hannu Soikkanen, jota kirjoittajat kiittivät esipuheessaan. Häntä pyydettiin arvioimaan, evästyksellä kriittisesti, kirja Suomen Sosialidemokraattiin. Soikkanen ei talvisodan kokeneena ymmärtänyt uutta ulkopolitiikkaa, hänelle kommunistit olivat vaaratekijä, jota vastaan sosiaalidemokratian oli taisteltava leppymättä. Soikkasen poikamaisuussyytös kiteytti kirjan sukupolviaspektin. Keskustelu kirjasta jatkui kiivaimpana nimenomaan sosiaalidemokraattisessa lehdistössä. Omat koirat puolueen oikealta laidalta purivat kipeimmin, sillä teoksen tulkintojen nähtiin sijoittuvan sosiaalidemokratian ja kommunistien väliselle punavyöhykkeelle. Myönteisintä vastakaikua tulkinnat saivat vasemmistodemarien ja SKDL:n sosialistien suunnalta. Taistolaisten leiristä tuli tuhti runttaus, sillä kirjan marxilainen metodiikka oli kaukana teoreettisesta puhdasoppisuudesta. Johtavat marxilaiset yliopistoteoreetikot suhtautuivat poikiin alentuvan isällisesti ja suosittelivat perusasioiden kertaamista. Leniniinsä juuttuneet neukkujen myötäjuoksijat pitivät kirjaa "penikkatautisena" ja yksinkertaisen harhaoppisena, eikä se ollut meriitti Tehtaankadulla saatikka derkkupiireissä. Professori Seppo Hentilä piti seminaarissa kirjan tylyä vastaanottoa todisteena sen "epäsuomettuneisuudesta" määritellen samalla suomettuneisuuden hyödyn tavoitteluksi Neuvostoliiton tai sen edustajien avulla. Suomen työväenliikkeen historia ei aikanaan jättänyt ketään kylmäksi. Nykynäkökulmasta katsottuna keskustelun kiivaus ja laajuus on hämmästyttävää. Se, että koirat älähtivät, todistaa historiapoliittisen puheenvuoron osuneen maaliinsa. Tässä olisi mehukas tutkimusaihe sille, joka ei pelkää 1970-luvun poliittisuuden raskauttamaa retoriikkaa. Jälkipyykkiä Kirjasta otettiin kolme kolmen tuhannen painosta, ja se päätyi ainakin poliittisen historian tutkintovaatimuksiin. Oppiaine olikin reilusti puoluepolitisoituneempi kuin humanistien historian laitos, jossa teosta ei juuri noteerattu. Akateeminen yhteisö palkitsi teoksen kirjoittajia professorinviroilla vasta 1990-luvulla, sosialismin romahduksen jälkeen. Jorma Kalela törmäsi taantumuksellisen historiayhteisön kivimuuriin jo 1970-luvun lopulla ja purki avoimesti sappeaan hävittyään taistelun Helsingin poliittisen historian professuurista. Seminaariin kommentaattoriksi kutsuttu prof. Risto Alapuro luonnehti silti tutkijaryhmän panosta eteenpäin vieväksi vastarannankiiskeydeksi, sillä ajan taistolaisempiin kollektiiviteoksiin (Tandem 1977, Suomalainen kapitalismi 1979) osallistuneet ajautuivat lopullisesti akateemiseen umpikujaan. Alapuro rohkeni myös nostaa esiin suomettumisen tematiikan, josta Hentilä oli ensin pessyt teoksen puhtaaksi. Parkkiintuneena sosiologijargonin kahlaajana Alapuro ei hämmästellyt kirjan teoreettisuutta vaan sosialismille ja yya-ulkopolitiikalle myönteistä puhetapaa sekä amerikkalaisuuden kritiikkiä. Marxilainen teoria, sosialistiset maat ja Suomen ulkopolitiikka lyövät kättä kirjassa tavalla, johon länsimaitten vasemmistointellektuellit eivät olisi kyenneet. Nykylukijalle kirja on puuduttava kokemus. Jos se tosiaan oli tarkoitettu oppikirjaksi, ei voi kuin ihmetellä "lukevien työläisten" kapasiteettia omaksua käsitteistöä, jolla kirja käy yhteiskunnallisten ristiriitojen kimppuun. Prof. Jorma Kalela tosin huomautti seminaarissa, että teos oli myös tieteellinen tutkimus, josta hän joutui "kirjoittamaan itseään ulos" yli vuosikymmenen. Vuonna 1986 ilmestyneessä Pauli Kettusen väitöskirjassa Suomen työväenliikkeen historian tutkimustuloksiin viitataan useaan otteeseen ja täysin vakavissaan. Väitöskirjan voi nähdä koko projektin kruununjalokiveksi, joka jalostaa tutkimusryhmän aikaansaannokset kiitetyksi monografiaksi. Professori Kalela näki seminaarissa Suomen työväenliikkeen historian etappina oman historiantutkijan roolinsa kirkastumisessa. Kun teosta kirjoitettiin, hän valitsi kohderyhmäkseen työläiset, joilta siihen asti oli puuttunut ammattimaisesti kirjoitettu historia. Teos osoitti työläisille (ylhäältä), mikä heidän omassa historiassaan oli merkityksellistä. Kalela irrottautui näistä lähtökohdista viimeistään ohjatessaan 1980-luvun taitteessa paperityöläisiä selvittämään itse historiaansa. Seuraavaksi kyseenalaistuivat Suomen työväenliikkeen historian ontologiset oletukset, se, miten historia kulkee lineaarisesti eteenpäin edistyksen tiellä - kohti sosialismia. Tästä ei ole enää pitkä matka Kalelan nykykäsityksiin, joissa ihmiset kirjoittavat itse historiansa ja historiantukijan tehtävä on tehdä maailmaa käsitettäväksi konsultoimalla ihmisiä selvittämään oman elämänsä puitteita. Hiljattain poliittisesta historiasta maisteriksi valmistunut Milka Sunell edusti seminaarissa nuorisonäkökulmaa. Hän tulkitsi teokseen kiteytyneen historian yhteiskunnallistamisen projektin kuolleeksi 1990-luvulla mutta hahmotteli pragmaattista personaaliunionia poliittisen historian, sosiaalidemokratian ja ulkoministeriön välille. Opiskelijat innostuivat tämän vastareaktiona "hömpästä", joka politisoitiin HYY:n vaaleissa omalla Kulttuurin ystävät -puolueella ja kaupallistettiin Punatähtien murtautuessa opiskelijabileistä olohuoneisiin. Kävikö poliittisen historian itseymmärryksessä sittenkin samoin? Yhteiskunnallistamisen tilalle on löydetty populaarin tradition hyödyntäminen, joka on tieteellistetty jopa tulevaisuuteen suuntaavaksi historiapolitiikaksi. Sunell ehdottikin poliittisen historian uudeksi nimitykseksi historian historiaa. Kirjoittaja on helsinkiläinen tutkija Lähteet: |