Pro gradu

Taistelu rauhasta - Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat 1960-luvun Suomessa

Suomessa vaikutti 1960-luvulla kaksi aktiivista ja näkyvää rauhanjärjestöä: Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea. 1949 perustettu Suomen Rauhanpuolustajat oli Neuvostoliiton dominoiman Maailman rauhanneuvoston jäsenjärjestö, joka nojasi ennen kaikkea äärivasemmiston kannatukseen. Sadankomitean perustivat 1963 opiskelijat, jotka olivat kiinnostuneita pasifismista, mutta pitivät Rauhanpuolustajia liian kommunistisidonnaisena järjestönä. Sadankomitean esikuvia olivat länsieurooppalaiset, suurvaltapoliittista sitoutumattomuutta painottaneet rauhanjärjestöt. Tutkielma tarkastelee rauhanjärjestöjen keskinäisten suhteiden kehitystä 1960-luvulla arvioimalla järjestöjen ideologista pohjaa, toiminnan painopisteitä sekä niiden asemaa poliittisella kentällä.

Rauhanpuolustajat pyrki välittömästi Sadankomitean perustamisen jälkeen yhteistyöhön uuden rauhanjärjestön kanssa, mutta Sadankomitea piti Rauhanpuolustajia sekä ideologisesti että taktisesti huonona kumppanina. Myöhemmätkään yritykset rakentaa yhteistyötä - esimerkiksi Maailman rauhankongressissa Helsingissä kesällä 1965 - eivät onnistuneet. Keskeiseksi erimielisyyden aiheeksi nousi muun muassa suhtautuminen siirtomaiden itsenäisyyssotiin. Kun Rauhanpuolustajat veti suoraviivaista leniniläiseen imperialismiteoriaan nojannutta linjaa, Sadankomitea pyrki näkemään problematiikan moniulotteisemmin eikä tukenut sissiliikkeiden aseellista taistelua. Sadankomitean sisällä 1966 käydyssä kamppailussa itsenäisyyssotiin Rauhanpuolustajien tavoin suhtautunut siipi, “marssijat”, jäi tappiolle, mutta voiton vieneiden ”tutkijoiden” johdossa Sadankomitean toiminta alkoi hiipua.

Sisäisen hajaannuksen jälkeen Sadankomitea menetti hegemonia-asemansa opiskelijaradikaalien keskuudessa ja organisatorisesti vahvempi Rauhanpuolustajat otti keulapaikan. Se kykeni houkuttelemaan myös poliittisia puolueita ja nuorisojärjestöjä toimintaansa. Kun presidentti Kekkonen oli omalla toiminnallaan osoittanut Rauhanpuolustajien olevan hyväksyttävä ja idänpolitiikan kannalta keskeinen järjestö, myös muut poliittiset toimijat huomasivat Rauhanpuolustajissa uuden väylän rakentaa itäsuhteita. Vuosikymmenen lopulla kommunistisen puolueen hajautuminen enemmistö- ja vähemmistösiipeen synnytti Rauhanpuolustajille vielä uuden roolin, kun SKP:n vähemmistö alkoi käyttää sitä yhteistyöorganisaationaan. Rauhanpuolustajien vahvistaessa asemiaan Sadankomitean toiminta hiipui. Järjestö onnistui kuitenkin 1970-luvun alussa torjumaan taistolaisten valtausyritykset.

Keskeisissä ohjelmallisissa ja ideologisissa kysymyksissä järjestöjen erot olivat ylittämättömät. Sadankomitean esittäessä älyllisesti perustellun vaihtoehdon maanpuolustusajattelun perinteelle ja yleiselle asevelvollisuudelle Rauhanpuolustajat ei uskonut pasifismiin vaan keskittyi korostamaan rauhanomaisen rinnakkainelon tärkeyttä. Järjestöjen erilaisten statusten voi nähdä sopivan hyvin Katsuya Kodaman jaotteluun kylmän sodan aikaisten rauhanliikkeiden yleisimmästä dikotomiasta, jossa anti-imperialistinen rauhanliike edusti neuvostosidonnaista liikettä ja radikaalipasifistinen rauhanliike sitoutumattomuuteen pyrkinyttä, epähierarkkista rauhanliikettä.

Tutkielman keskeistä lähdeaineistoa ovat Rauhanpuolustajien keskustoimikunnan ja Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittisen toimikunnan arkistot Kansan Arkistossa sekä Sadankomitean johtokunnan arkistot Pasilan Rauhanasemalla. Tutkielmaa varten on tutustuttu myös suojelupoliisin järjestöistä ja niiden avainaktivisteista keräämään materiaaliin. Lisäksi on haastateltu järjestöjen keskeisiä vaikuttajia Kalevi Suomelaa, Erkki Tuomiojaa ja Mirjam Vire-Tuomista.

Mikko Metsämäki
Helsinki

Artikkeli perustuu pro gradu -työhön Taistelu rauhasta - Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat 1960-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto, Poliittisen historian laitos, 2001.

Rauhanmarssi vuodelta 1981. TA.