Vuoden työväentutkimuspalkinto
Kari Teräkselle

Työväenperinne - Arbetartradition ry:n Vuoden työväentutkimus -palkintolautakunta on valinnut
vuoden 2001 työväentutkimukseksi turkulaisen historiantutkijan FT Kari Teräksen teoksen Arjessa ja liikkeessä.

Palkintolautakunta jakaa myös kaksi kunniamainintaa, FT Sirpa Hailalle teoksesta Paasitornin tarina ja tutkija Pirkko-Liisa Kastarin väitöskirjalle Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskustelussa.

Työväenperinne ry:n palkintolautakuntaan ovat kuuluneet akatemiantutkija Maria Lähteenmäki, historiantutkija Simo Laaksovirta, dosentti Kimmo Rentola ja pankinjohtaja Jukka Hako.

Vuoden 2001 Työväentutkimuksen tekijä FT Kari Teräs Turusta (vas), palkintolautakunnan puheenjohtaja FT Maria Lähteemäki, kunniamaininta FT Sirpa Haila Helsingistä ja työvänperinnepäivän väkeä Työväenliikkeen kirjastossa. Työväenliikkeen kirjasto.

Teräs tutkii väitöskirjassaan työelämän suhteiden modernisoitumisprosessia Suomessa vuosina 1880-1920 yhtäältä arkipäivän kokemusten ja toisaalta ammattiyhdistystoiminnan näkökulmasta. Tutkittava ajanjakso poikkeaa melkoisesti nykyisistä työelämää säätelevistä käytännöistä. Ensinnäkin työsuhteita ei vielä tuolloin säännelty kansallisilla työehtosopimuksilla, vaan palkat ja työajat määräytyivät pääosin paikallisesti. Toisaalta ammattiyhdistysliike oli vielä tuolloin vähäväkinen eikä sillä ollut tunnustettua asemaa työsuhteista päätettäessä.

Tutkimuksen mielenkiintoisinta antia ovat pohdinnat siitä, miten ammattiyhdistysmiehet muokkasivat arkipäivän kokemuksia toiminnassaan ja rakensivat työpaikkojen sisäisiä suhteita. Teräksen tarkastelun lähtökohtana on toteamus siitä, että työpaikka oli ihmiselämän tärkeimpiä yhteisöjä. Tätä voisi täsmentää siten, että pitkien työpäivien ja -viikkojen aikana näinvarmaan oli ainakin miestyöläisten osalta. Työpaikan merkitys yksilön toimintaverkoston rakentumiselle oli näin ollen myös suuri. Aloittelevalle työmiehelle työyhteisöön integroituminen ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista, vaan sisäänottoa edelsivät erinäiset rituaalit, simputukset ja häpäiseminen. Juuri nämä siirtymäriitit olivat Teräksen mukaan keskeinen osa uusien työntekijöiden sosiaalistamisessa.

Toinen ammattiyhdistysmiesten vaikuttamisen taso tai toimintaverkosto oli suhde työnantajiin. Teräksen tutkimusperiodilla kädenvääntöjä käytiin etenkin urakka- ja tuntipalkoista, joustoista ja paikallisista erityisoloista. Tutkimuksessa osoitetaan myös se, että usein hyvinkin yksittäisistä epäkohdista nousseet spontaanit vaatimukset toisinaan tuottivat toivotun tuloksen ja muokkasivat näin työelämän käytäntöjä ja loivat pohjaa laajemmille työsopimuksille. Ammattiyhdistysmiesten kolmas toimintaverkosto avautui tehtaan porttien ulkopuolelle, vapaa-aikaan ja itse järjestötoimintaan. Ammattiyhdistysmiestenvaikutusvalta asenteiden ja käytäntöjen muokkaajana oli merkittävä. Hyvä esimerkki tästä oli raittiin elämäntavan opettaminen ja valvominen: juopot erotettiin ammattiosastoista ja he leimautuivat näin myös työnantajien silmissä.

Kari Teräksen tutkimus on yksityiskohtainen ja huolella tehty. Vaikka arjen kokemusten ja työväenjärjestöjen toiminnan kohtaamista on arvioitu jo aiemmissa tutkimuksissa, on Teräs tuonut siihen verkostonäkökulman kautta uusia ulottuvuuksia. Esitetty analyysi olisi muotoutunut vieläkin kiinnostavammaksi, mikäli tekijä olisi malttanut ottaa mukaan naistyöläisten moninaiset roolit kodeissa, työpaikoilla ja järjestötoiminnassa. Kaiken kaikkiaan se tapa, millä Teräs käsittelee ja tulkitsee monitasoista lähdeaineistoaan on kuitenkin kiitettävä. Teräs esittelee johdannossaan ansiokkaasti tämänhetkisen työväentutkimuksen kenttää niin kotimaisten kuin ulkomaisten tutkimusten osalta. Siitä on hyvä ponnistaa uusiin työväentutkimuksiin.

Kunniamaininta Paasitornin tarinalle

Helsingin Työväenyhdistyksen 100-vuotishistorian, jonka teki historiantutkija Tero Tuomisto, ilmestymisestä on kulunut 18 vuotta. Tästä on siis lähes kaksi vuosikymmentä yhä uudelleen kokoonnuttu "byggalle" erilaisiin tilaisuuksiin. Elämä talossa on koko ajan muuttunut, mm. legendaarinen "tanssiva" Paasiravintola on uudistunut ja palannut alkuperäiseen kuosiinsa.

Kyseessä on Helsingin Työväenyhdistyksen FT Sirpa Hailalta tilaama kulttuuri- ja rakennushistoriallinen selvitys, joka esipuheen määritelmän mukaan on "muuntautumistarina". Hailan Paasitornin tarina onkin otteeltaan talon arkkitehtuuria ja toimintoja korostava. Kun Tuomiston teoksessa työväenliike ja itse HTY ovat selvästi keskiössä, on Hailan näkökulma otteeltaan enemmän kulttuurihistoriallinen ja jossakin määrin vertautunee Matti Klingen Ylioppilastalojen historiaan. Hailan teoksessa itse "bygga" kaikkine rakenteellisine muutoksineen on monimuotoisena kokous-, viihde-, ravintola- ja kulttuurilaitoksena etusijalla. Arkkitehtuurin merkitys korostuu mm. talon piirtäneen arkkitehdin Karl Lindahlin esittelynä.

Työväentaloon henkilöityy tavattomasti helsinkiläistä ja valtakunnallista työväenliikettä. Talo on samalla ollut suomalaisen työväenliikkeen keskeisin symboli. Sellaisena ympäröivä yhteiskunta on sen myös kokenut. Saksalaiset pommittivat kansalaissodan aikana Helsinkiä vallatessaan talon tuleen. 1930-luvun alussa äärioikeiston painostus johti vähäksi aikaa talon sulkemiseen. 1960-luvun puolimaissa presidentti Kekkonen tuli Pitkänsillan yli juuri työväentalolle rakentaakseen suhteita hajaannuksen jälkeen vahvistumassa olevaan sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen. Talolla on tehty historiaa. Hailan teos tavoittaa kohteen merkitykset arvokkaasti olematta kuitenkaan juhlallinen. Teos on lahjakirjakokoa, oiva lahja helsinkiläisille ja muillekin aktiiveille. Suuri koko on mahdollistanut ansiokkaan kirjan taiton ja kuvien tehokkaan käytön sekä vanhemmalle väelle riittävän suuren kirjasinkoon.

Työväenliikkeen arvorakennuksista ei ole tehty monia Paasitornin tarinan tasoisia teoksia. Ns. porvarillinen julkisuus on jopa viime vuosina jättänyt arkkitehtonisissa yleisesittelyissään huomioimatta työväenliikkeen piirissä syntyneitä merkittäviäkin rakennusmonumentteja. Teos perustelee helsinkiläisissä puitteissa tässäkin mielessä "kenen Helsinki" -näkökulmasta Paasitornin asemaa rakennus- ja kulttuurihistoriassa.

Mao, missä sä oot? palkittiin

Pirkko-Liisa Kastarin väitöskirja Kiinan kulttuurivallankumouksen vaikutuksesta ja heijastumisesta Suomessa 1960-luvulla käytyyn keskusteluun on sisällöltään ja ajallisesti otsakettaan laajempi. Se ei ajoitu vain touko-kesäkuussa 1966 käynnistyneeseen kulttuurivallankumoukseen ja suomalaisiin reaktioihin, vaan antaa kuvan Suomen Kiina-suhteista, osin lähetyssaarnaajien Kiinaan menosta ja tarkemmin Suomen ja Kiinan suhteista uuden kommunistisen Kiinan perustamisesta 1949 lähtien.

Teos tarjoaa erinomaisen ja uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen ja laajaan kotimaiseen lähdeaineistoon nojaavan kuvan siitä, miksi kulttuurivallankumous syntyi, minkälaisiksi Kiinan ja Neuvostoliiton välit kehittyivät jo ennen kulttuurivallankumousta, ja kuinka punaisen Kiinan tapahtumat otettiin vastaan Suomessa eri tasoilla.

Maolaisuus ei Suomessa saanut koskaan samaa asemaa kuin mikä sillä oli muissa Pohjoismaissa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Väitöskirja ei ehkä anna lopullista vastausta sille, miksi maolaisuus jäi Suomessa siihen asemaan kuin jäi. Sen sijaan se tuo elävästi esille sen poliittisen ja henkisten vaikutusten kentän, jonka keskellä vasemmistolaisen nuorison piirissä otettiin kantaa maolaisuuteen ja sen kanssa kilpaileviin kommunistisiin ja vasemmistososialistisiin virtauksiin. Eräs tulkinta on, että maolaisuuden selvin tulppa oli SKP:n hajaantumisesta syntyneen "taistolaisuuden" vetovoima nuorison keskuudessa.

Suomalaisilla maolaisilla oli 1960-luvun lopulla tapana sanoa, että vallankumous alkaa Kirkkokadulta. Vallankumousta ei tullut, mutta monet aatteelliset nuoret kokivat vallankumouksellisuuden hipaisun. Oli monia nuoria, mm. lähellä TPSL:läistä sosiaalidemokraattista nuorisoliikettä, jotka toimivat lähellä maolaisia. Niin ikään sellaisia löytyy myöhemmin vähemmistökommunistien riveissä merkittävän poliittisen uran tehneistä henkilöistä.

Kastari on suuritöisellä laajaan kirjallisuuden, arkistojen ja haastattelujen käyttöön pohjaavalla työllään kaivanut pienet, vain vähäksi aikaa esille nousevat yksilötasonkin poliittiset juonteet esille, synnyttäen näin 1960-luvun lopun vuosista poliittisen kentän, jossa tapahtuneesta kehityksen virrasta tuolloiset vaihtoehdot nousevat uudelleen esille.

Kun maolaisuus ei Suomessa yltänyt mihinkään viralliseen asemaan, ja sen Kiinaan omaksuma linja koettiin pitkään virallisessa Suomessa ulkopoliittisesti leimaavaksi, ei sille ole löytynyt ideologisia puolestapuhujia. "Kiinan tie" oli kuitenkin vielä 1950-luvulla Neuvostoliiton ja Kiinan hyvien suhteiden aikana kaikissa poliittisissa ryhmissä - SKP etunenässä - hyväksyttävä kulkea, ja sitä se on taas uudestaan mm. vientimarkkina-alueena. Kirjoittaja ilmoittaa esipuheessaan tulevansa kokonaan maolaisuudesta tapahtuma-aikana kiinnostuneiden piirin ulkopuolelta. Tämä on varmasti tuonut mukanaan pitkän sisäänajon vasemmiston komplikoituun ideologiseen maailmaan. Samalla se on lähtökohtaisesti mahdollistanut tasapuolisuuden ja riittävän etäisyyden tutkimustyötä tehdessä.

Tohtori Kastari on väitöskirjaansa laatiessaan toiminut lehtimiehenä. Teoksen parasta antia on sen rikas ja monipuolinen kieli, joka kantaa välistä raskastakin asiavirtaa mukaansatempaavasti eteenpäin.