Pro gradu

Köyhät köyhyydestä

Miten köyhyys koettiin aikana ennen tulonsiirtoihin perustuvaa sosiaaliturvaa? Millaisia selviytymisstrategioita köyhät käyttivät arjessaan? Millaisia vallan, epätasa-arvon ja toisaalta tasa-arvon näkökulmia omakohtainen puhe agraariköyhyydestä tuo esille?

Tarkastelen pro gradussani suomalaisten köyhyydelle antamia merkityksiä kirjoitettujen omaelämäkertojen valossa. Yhteensä kirjoittajia on 22, jotka ovat syntyneet 1900-1930 -luvulla. Köyhyys, josta kirjoitetaan ja jota tarkastelen, ajoittuu aikaan ennen toista maailmansotaa. Kirjoittajissa on sekä maaseudun että teollisuustaajamien köyhälistöä.

Agraarisen ajan köyhyys oli konkreettista ja näkyi ulospäin: laihuutta, kengättömyyttä tai alkeellisia asuinoloja oli vaikea salata ulkopuolisilta. Työnteko ja raataminen esitetään ainoana elämisen mallina tai vaihtoehtona köyhälle ja varattomalle väestönosalle. Myöhempi elintason nousu selitetään omalla ahkeruudella ja kamppailulla, ei hyvinvointivaltion syntymisellä, ts. valtion tukitoimilla.

Köyhyys määritteli sosiaalisia suhteita, ei vain eri luokkien välillä, vaan myös esimerkiksi parinvalintaa. Naiselämäkerroissa ei ole tavatonta, että maattoman perheen tyttö onnistuu naimaan maatalon pojan ja hankkimaan tätä kautta turvatumman elintason. Pojat olivat ”luokkatietoisempia” parinvalinnassaan kuin tytöt: itseä varakkaampaa tyttöä on turha kuvitella naivansa, kuten eräs 1930-luvun alussa syntynyt eteläpohjalainen mieskirjoittaja asian ilmaisee. ”Kastijako tuli Albertille selväksi, kun eräs tyttöystävä osoittautui Albertin esimiehen, insinöörin tyttäreksi. Kaikki meni hyvin niin kauan kunnes tytön äiti sai tietää, että tyttären poikakaveri onkin vain tehtaantyömies. Siitähän oli tultava loppu välittömästi, ja niin myös tapahtui.”

Sääty-yhteiskunnalle ominaiset ajattelutavat säilyivät pitkään ihmisten mielissä. Köyhyysmaininnoista tunkee esiin fatalismi, köyhyyden mieltäminen syntymässä saaduksi osaksi, johon liittyi ihmisten välinen epätasa-arvo. Nöyrää ja kuuliaista asennetta pidetään elämäkerroissa usein parhaana mahdollisena selviytymisstrategiana vuorovaikutuksessa paremman väen kanssa. Runebergiläinen ihannekuva raatavasta ja nöyrästä kansasta ei siis ole toiveajattelua, vaan monen agraariköyhän mielessä arjen ideaali. Köyhyyttä ei nähdä yhteiskunnan rakenteellisena ongelmana. Päinvastoin: nykyköyhien tukala tila on selitettävissä näiden omalla laiskuudella.

Köyhyyttä eksplikoidaan lähes aina suhteessa paremman väen elämään ja siihen kuuluviin käytöihin ja normeihin. Köyhä ei siis ollut vain se, jolla ei ollut omaa asuntoa, maata tai eläimiä, vaan köyhyys on pitänyt sisällään lukuisia sosiaalisia hierarkioita ja kategorioita. Näin asian ilmaisee 1930-luvulla syntynyt Pohjois-Savosta kotoisin ollut nainen: ”Työläistaustaiselle nuorelle avautui näköaloja, joista ei siihen asti ollut ollut tietoa: tutustuin taidemusiikkiin, kuvataiteisiin, lausuntataiteeseen, teatteriinkin. Ns. keskiluokan elämää päästiin näkemään pikkuvarakkaitten perheitten alivuokralaisina. Asuin kolme vuotta apteekkariperheessä. Siellä ei vahittu eikä kuulusteltu. Kun vuokra tuli ajallaan, se riitti. Sain ihmetellä koirarakkautta: rotukoiraa ja sen jälkeläisiä hoidettiin paremmin kuin ihmisiä.”

Eija Stark
Helsinki

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Taakse jäänyttä, mukana kulkevaa. Agraariköyhyyden kulttuuriset mallit omaelämäkertojen valossa. Helsingin yliopisto, folkloristiikan laitos, 2001. Helsingin yliopisto, folklkloristiikan laitos, 2001.

Äiti ja neljä lasta kuvattuna asunnossaan joulukuussa 1910. TA.