Milka Sunell

Historia ja itseymmärrys

 

Suomen työväenliikkeen historia (STH) -teoksen ilmestymistä ei uskoakseni muisteltaisi seminaarin voimin, ellei kirjan kirjoittaneesta mieskollektiivista peräti kolme jäsentä toimisi poliittisen historian professoreina Helsingin ja Turun yliopistoissa. Vastikään Helsingistä maisteriksi valmistuneena tehtäväni lienee tarkastella kirjaa ja sen tekijöitä nykynuoren silmin.

Kirjaa leimaava poliittishistoriallisuus onkin itse asiassa suurelta osin varsin perinteistä henkilöineen, tapahtumineen, vaaleineen ja poliittisine päätöksineen. Samaan aikaan sovelletun marxilaisperäisen teoreettisen otteensa takia kirjassa yhdistyy mielenkiintoisella tavalla kaksi poliittisen historian traditiota, joita voisi kutsua populaariksi ja yhteiskuntatieteelliseksi. (Ehkä on syytä tarkentaa, että tuo tieteellinen traditio ilmenee pikemminkin kirjoittajakunnan myöhemmässä tuotannossa. Sivistyksellisten ja yhteiskunnallisten, sanalla sanoen poliittisten, motiiviensa vuoksihan kirjaa sopii pitää - vaikkapa uushistoristisena.)

Kirjan sanoma on tietenkin vanhentunut joissakin suhteissa. Sitten 1970-luvun alun yhteiskuntapoliittinen aloite tuntuu siirtyneen kovin kauas kansallisen vasemmiston tasolta ylikansallisille eliiteille, joista yhdet vuorotellen kokoustavat, jolloin jotkut toisista pyrkivät estämään kokoustamisen. STH:n kirjoittajia yhdisti näkemys siitä, että historian liikkeen keskeinen ulottuvuus oli valtion talouteen puuttumisen lisääntyminen. Jos valtio nykypäivänä ennenkuulumattomasti puuttuu markkinoiden toimintaan ja esimerkiksi sijoittaa rahaa yritykseensä, se tekee sen sijoittajaintressinsä vuoksi.

Jorma Kalelan mukaan toinen kirjoittajia yhdistänyt tekijä oli voimakas näkemys siitä, että historia oli heidän puolellaan. Jos niin oli, niin historia piti kiirettä vaihtaessaan puolta. Työväenliike ja sille tunnusomaiset arvot haudattiin jo paljon ennen kuin tuhansien tai ainakin satojen suomalaisten työpaikka on kiinni siitä, mitä amerikkalaiset laittavat pukinkonttiin. Poliittinen "vasemmisto" ajoi aikaa sitten työväenliikkeestä oikealta ohi ja palkansaajista järjestöineen tuli poliittisen liikkeen ja sosiaalisen kollektiivin sijaan yksiselitteisesti markkinavoima.

Olisi ehkä anakronistista tutkia työväenliikkeen poliittista historiaa yksinomaan markkinavoimana, mutta se ei olisi likimainkaan niin anakronistista kuin oli 1970-luvulla tutkia suomalaisen yhteiskunnan kehitystä marxilaisessa kehyksessä. Kirjan teoreettinen viitekehys oli tuotu väärästä ajasta.

Ei ihme, että nykyään työväenliikkeen historiaa suositumpi tutkimuskohde nuorten tutkijoiden keskuudessa on teollisuushistoria. Erityisesti metsäteollisuusyritysten, noiden "taantumuksellisten puunjalostusmonopolien", parissa askartelee suuri joukko nuoria tutkijoita. Lähtökohta on siinä mielessä sama kuin STH:n tekijöillä, että siinä missä työväen poliittinen Suomen historia oli kirjoittamatta 1970-luvulla, teollisuuden poliittinen Suomen historia on edelleen kirjoittamatta. Samalla on kirjoittamatta osa työväenkin historiaa.

Vasemmistolainen tietoisuus

Tietoisuus ja itseymmärrys ovat velvollisuuden ja vastuun lisäksi Jorma Kalelan tutkijanuran avainsanoja. Hän onkin pyrkinyt perin harvinaisella tavalla dokumentoimaan oman itseymmärryksensä - ja sanoisin tietoisuutensakin - kehityksen. Kehityksestä kertoo, että Kalela tuli tietoiseksi STH:n sivistyksellisestä tavoitteesta vasta kun hän joutui luopumaan tuosta tavoitteesta paperiliitto-projektin myötä. "Ihmiset kirjoittavat itse historiaansa, maallikot tuottavat itse tietoa" - aikuiskasvatuksen poliittisestikin holhoava ja ylhäältä ohjattu ote oli tullut tiensä päähän.

Kirjan kirjoittajista ainakin Jorma Kalelalle oli tietoisesti selvää, että akateeminen ura on ainoa vaihtoehto. Silti kirjaa leimaa kuitenkin pikemminkin yhteiskunnallinen kuin tutkimuksellinen kunnianhimo. Mikä merkitys on sillä, että tuo sosiaalidemokraattinen etujoukko on valloittanut poliittisen historian oppiaineen? Poliittisen historian ja ulkoministeriön välillä olevaa perinteistä personaaliunionia paljon mielenkiintoisempi onkin se unioni, joka nykyisin vallitsee sosiaalidemokratian ja sekä UM:n että poliittisen historian oppiaineen välillä. Yksi merkitys on ainakin se, että käytännössä nykyiset professorit ovat monopolisoineet vasemmistolaisen ajattelun.

Ei sillä, että vasemmistolainen ajattelu olisi suuremmin kiinnostanut. 1990-luvulla ainakin Helsingin poliittisen historian valtasi hömppä. Tämän sukupolven vanhempainmurha olikin siinä, että vanhemmat yritettiin nauraa hengiltä. Kansainvälisessä opiskelijakonferenssissa saatettiin esitellä Moskovan olympialaisten Miska-maskotin maailmanhistoriallista merkitystä. Metodi oli tietenkin kvantitatiivinen, survey-tutkimuksen otoksena olivat tekijät itse. Tulokset esitettiin nelikentässä, jonka avulla voitiin eri olympiamaskoteille luoda söpöysindeksi. Saman porukan vakavaa suhtautumista sekä poliittiseen että historialliseen kuvaa Poleemi-lehden Jossittelu-teemanumeron pääkirjoituksen ilmaisu: "Nii-i ja eihän koko poliittista historiaakaan olisi, jos ihmiset olisivat kaloja." Hömpän politisoituminen johti kunnallisvaaleihin 1996, jolloin Kulttuurin ystävien vaalijuliste kiinnitti huomiota paitsi siksi, että siinä oli suuri banaani, myös siksi, että siihen oli kiinnitetty kulkusia: ääniä - niitä sillä ei tosin saatu riittävästi. Samaa traditiota edustaa puhtaimmillaan Rautavaaran työväenyhdistyksen Teräksen kulttuurijaoston orkesteri Punatähdet. Mielenkiintoista on se, että tässä viitatuista poliittisen historian vaikuttajista on tullut useampia taloustoimittajia kuin maistereita, ja vain yksi ulkoministeriön virkamies.

Ehkä nykyinen yhteiskunnallisesti kunnianhimoinen nuorten tutkijoiden joukko saattaisi kuitenkin tehdä jotakin STH:aa muistuttavaa. Vastikään perustetun www.porvari.com <http://www.porvari.com>:in kilpailijaksi he perustaisivat www.tyolainen.com <http://www.tyolainen.com> -nimisen yrityksen, joka tuottaisi työläisille sisältöä: multimediahistoriaa, perinnechatteja, ehkäpä hömppätraditiossa myös on-line horoskoopin ? ja tietenkin paperiliitto-traditiossa ohjatun mahdollisuuden tehdä itse nettisaitteja. Erona STH:n tekijöihin olisi kuitenkin se, että uuden polven tekijöiden takaraivoissa sykkisi solidaarisuudesta huolimatta kysymys, josko tällä voisi rikastua.

Historia-historia

Jorma Kalela piti esitelmän siitä, miten hänen historioitsijan itseymmärryksensä on kehittynyt kuluneiden 25 vuoden aikana. On syytä kysyä sitäkin, miten poliittisen historian itseymmärrys on tuona aikana muuttunut ja mikä on ollut tänään esiintyneiden professoreiden osuus siinä? Oppiaineen sisältä, sen omien kasvattien toimesta, syntyi projekti, jota kutsun historian yhteiskunnallistamiseksi ja yhteiskuntatieteellistämiseksi. Tässä projektissa STH:lla oli oma asemansa ja nyt projekti on viety päätökseen. Samalla populaari poliittinen historia vastaa parhaiten historialliseen tietoon kohdistuvaan kysyntään. Populaari traditio ei tunnusta yhteiskunnallistamista ja yhteiskuntatieteellistämistä siinä missä tämänkin kirjan toisaalta edustama traditio ei enää tunnu tunnustavan poliittista, vaan yhteiskunnallisen historiankirjoituksen. Ajatelkaa mikä poru olisi syntynyt siitä, jos Helsingin laitoksen uudehkossa nimessä olisi seurattu tiedekuntaa: valtiohistoriaa eivät hyväksyisi sosiaalihistoria eikä taloushistoria, poliittisesta historiasta puhumattakaan. Jorma Kalelan Turussa irtiotto on jo tehty, englanniksi oppiaineen nimi on Contemporary History. Näin poliittisesta historiasta on tullut kuin Seppo Hentilän DDR, valtio ilman kansaa.

Helsinkiläisen yhteiskuntahistorian ongelma on siinä, että missä kulkee yhteiskunnan ja historian raja? Eivätkö ne olekaan sama asia? Onko kyseessä historiaa tutkiva yhteiskuntatiede vai yhteiskuntaa tutkiva historiatiede? Poliittisen historian uudeksi nimeksi sopisikin historia-historia. Oppiaineen sisällä olisi voimakkaita traditioita keskittyen historiankirjoituksen historiaan tai historiantutkimuksen tietoteoreettisiin - ja historiateoreettisiin - perusteisiin. Toiset tutkisivat historiapolitiikkaa, historiakuvia tai menneisyystulkintoja. Yhteistä olisi käsitys historian jokapäiväisyydestä. Historia-historialle olisi luonteenomaista historiallisen ajan monimutkaisuuden ja historiantutkimuksen perinpohjaisen teoreettisuuden julkinen tunnustaminen, ja ehkäpä tavoitteellinen luopuminen aikansa eläneestä jaottelusta taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen. Eihän Jorma Kalelankaan viitekehys ainakaan pitkään aikaan ole sekään ollut poliittinen historia, vaan historia.

Kirjoittaja on poliittisen historian tutkija Helsingin yliopistossa