"Siinon enemmän niinku Teksasii"

Honey Aaltonen, Vesa Kontiainen, Kjell Starck: Hurriganes. Johnny Kniga, Porvoo 2002. 350 s.

Perinteisempää rockhistoriaa edustaa Honey Aaltosen luotsaaman tutkijaryhmän teos Suomi-rockin eittämättömästä kuningasryhmästä Hurriganesista. Hurriganesin perusti loppuvuodesta 1971 rumpali/laulaja Henry "Remu" Aaltonen (s. 1948), joka nuoresta iästään huolimatta oli jo jonkin asteinen konkari helsinkiläisessä rockmaailmassa. Hänellä oli vahva näkemys siitä, miten rokkia piti soittaa ja esittää, ja hän olikin ollut siihenastisissa yhtyeissään liikkeelle paneva voima ja vahva visionääri. Niin Hurriganesienkin tapauksessa. "Ei mitään tule-luokseni-ilmeitä!" Remu komensi tuoreita soittokumppaneitaan basisti Krister "Cisse" Häkkistä ja kitaristi Ilkka "Ile" Kalliota. Rokkia piti soitettaman mahdollisimman suoraviivaisella ja raa´alla otteella.

Ile Kallio päätti tosin aikaisessa vaiheessa jättää hurjan seurueen ja saattaa koulunkäyntinsä kunnialla loppuun sukeltaakseen jälleen esiin myöhemmässä vaiheessa Hurriganes-sagaa. Hänet korvattiin Pekka "Albert" Järvisellä, jolle oli pääkaupunkiseudun muusikkopiireissä kehittynyt jonkinasteinen kulttimuusikon ja hyvän blueskitaristin maine. Nyt oli kasassa se Hurriganes-kokoonpano, joka on suomalaista rockmusiikkia vähänkin tunteville legendaarisin.

Koko Hurriganesien elinkaaren ajan Remu ja Cisse olivat pysyvät jäsenet, kitaristit sen sijaan vaihtuivat. Ile Kallio tuli uudestaan bändin kitaristiksi Järvisen tilalle 1975 ja Järvinen puolestaan korvasi Kallion vuonna 1979. Eikä kitaristien vaihtuminen päättynyt tähän... Lisäksi yhdessä vaiheessa yhtyettä laajennettiin väliaikaisesti kosketinsoittajalla ja uudella rumpalilla Remun keskittyessä laulamiseen. Hurriganesien menestyksekästä uraa kesti vuoteen 1984 saakka, jolloin yhtye jäi "virkavapaalle määrittelemättömäksi ajaksi". Vuonna 1988 tehtiin vielä taloudellisesti menestyksekäs comeback Albert Järvisen kanssa, mutta entisenlaista henkeä ei yhtye soittoonsa enää saanut.

Hurriganes oli ensimmäinen suomalainen rockyhtye, jolla oli selkeä ja tunnistettava imago. Yhtye oli karismaattinen ja yhtä esittämänsä musiikin kanssa. Honey Aaltosen - joka ei ole sukua Remulle - ja kumppaneiden kirja tekee selväksi sen, kuinka suuri Hurriganesin merkitys oli suomalaiselle rockmusiikille ja musiikkibisnekselle sekä käytännössä suomalaisen rocktyöläisen eli soittajan asemalle. Remu yhtyeineen vaati ensimmäisenä Suomessa keikkajärjestäjiltä inhimillisempiä olosuhteita soittajille. Monin paikoin keikkalavat oliva onnettoman pieniä korokkeita eikä sosiaalitiloja ollut käytännössä ollenkaan. Muusikoiden ammattiyhdistysmiehenäkin tunnettu muusikko Jussi Raittinen on antanut Hurriganesien pioneeritoiminnalle arvoa: "Hurriganes oli sitten eka bändi, joka todella rupes vaatimaan siis a) kunnon liksaa ja b) että ne otetaan tosissaan. Olosuhteet lavalla on oltava hyvät, ei ne hyväksyneet kaikenlaista." Toinen Suomi-rockin suurmies Juice Leskinen on todennut Remun yksinään vastanneen kokonaista ammattiliittoa. Hurriganes oli myös ensimmäinen yhtye, joka toi sponsorisopimukset suomalaiseen rockkulttuuriin.

Honey Aaltonen työryhmineen on nähnyt suuren vaivan kirjan eteen ja tehnyt kulttuurityön. Kirja piirtää hyvät henkilökuvat kustakin Hurriganesin jäsenestä ja yhtyeen historia käydään läpi tarkasti vaan ei pitkästyttävästi. Yhtyeen albumit toimivat tekstiä jaksottavina tekijöinä. Rockkirjat perustuvat poikkeuksetta värittyneiden lehtijuttujen lisäksi asianosaisten muisteluihin ja niinpä tässäkin kirjassa on sitaatteja runsaasti. Mutta niiden määrä ei missään vaiheessa pääse hallitsevaksi, vaan niitä on sopivasti sijoitettu varsinaisen tekstin lomaan, joka on sulavaa ja rullaa hyvin.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkin kirja ansaitsee upeasta ja runsaasta kuvituksestaan! Varsinainen saavutus on ollut saada bändin hovikuvaajien Risto Vuorimiehen, Henrik Schüttin ja Ben Kailan arkistoista valokuvia, joista osa on ennen näkemättömiä.

Kirjaa varten haastateltiin Hurriganesin jäsenten lisäksi kymmeniä eri henkilöitä roudareista sukulaisiin. Suullisen historian lisäksi muu lähdeaineisto on kattava. Teos sisältää myös luettelon Hurriganesin jokaisesta kokoonpanosta, täydellisen diskografian yhtyeen ja sen jäsenten soolotuotannosta, elokuvista, mainoksista ja televisioesiintymisistä. Ainoa miinus tulee kirjan hankalasta koosta ja muodosta, se ei sovellu yölukemiseksi sängyssä vaan on ns. kahvipöytäkirja. Suomalaisen rockin uranuurtaja ja yksi menestyneimmistä yhtyeistä on ehdottomasti ansainnut tämänkaltaisen kirjan. Suosittelen asiaa harrastaville.

Petri Tanskanen, tutkija, Työväen Arkisto