Tuttua Kalevalaa kiehtovina postikortteina

Orvo Bogdanoff. Toim. Eeva-Liisa Kinnunen: Päivät soisin soitettavan. Kalevala-postikorttikirja. Ajatus Kirjat, Jyväskylä 2002, 128 s.

Kaikkihan me tunnemme vähintäänkin kouluvuosien ansiosta Kalevalan, jonka sammattilaisen räätälin lääkäriksi opiskellut poika Elias Lönnrot (1802-1884) sekä runoista kokosi että kirjaksi toimitti. Hän kiinnostui jo opiskeluaikanaan 1820-luvulla Turussa kansanrunoudesta. Turun ja yliopiston palon jälkeen hän siirtyi Helsinkiin, missä valmistui keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta lääkäriksi 1832.

Kansanrunoutta Lönnrot ei hetkeksikään hylännyt. Lääketieteen lisensiaatin tutkintoon vaaditun väitöskirjansakin hän teki suomalaisten maagisesta lääkintätaidosta; mahtaisiko vastaava opinnäyte onnistua nykypäivänä. Eurooppalaisen romantiikan hengessä väikkyi tuona aikana monellakin mielessä ajatus suomalaisten myyttisestä, suuresta menneisyydestä, joka olisi mahdollista saada kootuksi talteen suullisen perinteen eli kansanrunouden tallentamien jäänteiden avulla. Elias Lönnrot teki vuosien 1828-44 kuluessa kaikkiaan 11 runonkeruumatkaa. Ne suuntautuivat Vienaan ja Suomen Karjalaan, missä hän kokosi runonlaulajilta valtavan määrän kansanrunoja. Lönnrot muokkasi keräämistään runoista määrätietoisesti kertovan kokonaisuuden. Ns. vanha Kalevala julkaistiin 1835 ja sen uudistettu laitos eli nykyisin käytössä oleva Kalevalamme ilmestyi 1849. Lisäksi lyyrisiä runoja sisältänyt Kanteletar julkaistiin kolmena erillisenä kirjana vuosien 1840-41 kuluessa.

Kalevalassa suomalaiset saivat itselleen komean menneisyyden, jota kannatti esitellä. Se nousi nopeasti suomalaisuuden symboliksi ja monien taiteilijoiden innoituksen lähteeksi. Ja kyllähän noissa runoissa tuntuu olevan paljon suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvaa, jotain perin tuttua. Monipuolinen ja uuttera postikorttien historian tutkija Orvo Bogdanoff on koonnut kirjan muotoon suuren joukon Kalevala-aiheisia postikortteja. Aistikkaasti taitettu kirja kertoo kuvakorttien avulla useistakin runoelman keskeisistä teemoista, dramaattisista tapahtumaketjuista sekä henkilöistä. Erityisesti kirja kertoo kuitenkin niistä taiteilijoista, jotka ovat eri aikoina muovanneet runoelmien sisältöä kuva-aiheiksi. Bogdanoffin tekstit ja keräämät tiedot sekä eri lähdeteoksiin pohjautuvat yksityiskohdat on toimittanut yhtenäiseen asuun Kalevalan ja kansanrunouden tutkija, filosofian lisensiaatti Eeva-Liisa Kinnunen.

Meille, jotka olemme sittenkin vähemmän järjestelmällisesti paneutuneet kuvakorttien historiaan, on varsin hyödyllinen teoksen alussa oleva tiivis katsaus sekä postikortin että erityisesti suomalaisen postikortin historiaan. Postikorttien eräänlaisina ensiasteina voidaan pitää pelikortteja, joita on käytetty jo lähes pari tuhatta vuotta sitten. Varsinaiset postikortit ilmaantuivat Eurooppaan 1860-luvulla ja Suomeen 1870-luvun alussa. Teoksessa nostetaan kiintoisalla tavalla esille ajallinen rinnastus. Postikortin synty ilmiönä ajoittui samoille vuosikymmenille kuin nouseva suomalainen kansallistunne.

Vanhimpana suomalaisena postikorttitaiteilijana pidetään Sigfrid August Keinästä (1841-1914). Hänen korttejaan on kirjassa useita, mm. Kanteletar-aiheisia, Joukahaisesta, Kullervosta, Ainosta, Ilmarisesta jne. Kirjan moniin kuviin antavat lisäksi aivan erityisen ulottuvuutensa lähetetyissä postikorteissa näkyvät kirjoitukset. Meille on kenties vahvimman kuvan tai mielikuvan Kalevalan maailmasta jättänyt omilla vahvoilla töillään Akseli Gallén-Kallela (1865-1931). Hänen töistään on teoksessa esimerkkinä mm. kaksi korttia kuulusta Aino-tarusta. Lukuisat muutkin taiteilijat muotoilivat Kalevalan tai Lönnrotin aihepiiristä postikortteja. Näitä olivat kirjan mukaan mm. Emanuel Arvid Liljelund (1844-99), Alexander Federley (1864-1932),Väinö Saukko (1893-1952), Carl Albert Jahn (1844-1912) ja tietenkin Martta Wendelin (1893-1986). Kirjan lukuisat värikkäät kuvakortit palauttavat herkästi mieleen monenlaisia lapsuuden ja kouluvuosien tuntoja. Oman kokonaisuutensa kirjassa muodostavat monet runonlaulajat ja heistä tehdyt kuva- tai valokuvakortit. Kansanrunojakin on hyödynnetty korttiaiheina. Kalevala-aineksia on myös kautta aikojen käytetty mainonnan ja propagandankin välineinä. Samaa aihepiiriä on nähty myös tulitikkulaatikoissa, karamellien käärepapereissa, rintamerkeissä, liiketunnuksissa jne. Kaikista on hyviä esimerkkejä.

Kalevalaa on hyödynnetty eri tavoin politiikassakin. Reino Lahdelma laati 1940-luvulla kymmenen kortin sarjan sosialidemokraattiselle nuorisoliitolle. Yhdessä esimerkkikuvassa Väinämöinen on suoraselkäinen nuorukainen, joka ei sorru osakemiljonäärin houkutuksiin. Kalevalasta irtoaa edelleenkin aiheita kirjan esimerkkien mukaan myös oman aikamme taiteilijoille, kuten esim. Pirkko Vahterolle, Osmo Omenamäelle, Auvo Taivalvuolle (veikeä Hippo-sarja!) ja Mika Launikselle. Yleisradiokin mainosti 1980-luvun komeata Rauta-aikaa valokuvakorteilla - ehkä pitäisi taas ottaa ja katsella tuo sarja nauhalta. Orvo Bogdanoffin ja Eeva-Liisa Kinnusen kirja tarjoaa kokonaisuudessaan tiiviin hallitun ja värikkään läpileikkauksen Kalevala-aiheeseen postikorttien muodossa. Samalla se tarjoaa lukijalleen perusainekset yleisemminkin postikorttien kulttuurihistorian ymmärtämiseen.

Tero Tuomisto,
tutkija, Helsinki