Työväenjärjestöt turvaverkon kutojina

Aira Heinänen: Ensikodin kasvutarina 1942 - 2002. Helsingin ensikoti 60 vuotta. Helsingin ensikoti ry 2002, 188 s.

Tero Tuomisto: Asukkaita ja elämää Kangasvuokontiellä. Savonlinnan Seudun Vanhustentaloyhdistys ry 30 vuotta. Savonlinnan Seudun vanhustentaloyhdistys r.y. 2002, 128 s.

Aira Heinäsen ja Tero Tuomiston historiikit kahdesta kansalaisjärjestöpohjalta versoneesta ja sittemmin kuntien sosiaalitoimeen kietoutuneesta hankkeesta avaavat näkymiä sosiaalipalvelujen monimuotoisen rakentumisen historiaan. Heinänen käy läpi Helsingin ensikodin vaiheita sosiaalidemokraattisten naiskansanedustajien ensimmäisistä asiaa koskeneista aloitteista kodin perustamiseen, laajenemiseen ja toimintojen myöhempään kirjoon. Tuomiston työ kuvaa kolmen paikallisen sosiaalidemokraattisen järjestön perustaman Savonlinnan Seudun Vanhustentaloyhdistyksen käänteitä 1970-luvun alusta nykypäivään. Kumpikin hanke on joutunut yhteiskunnan ja asiakaskunnan muuttuessa kehittämään toiminta-ajatustaan uusiin suuntiin.

Helsingin ensikoti on yksi sosiaalidemokraattisten naisten käynnistämistä sosiaalipalveluista, joita on tuotettu osin julkisen rahoituksen, osin vapaaehtoistyön varassa. Toiminta on nojannut monelle vastaavalle yritykselle elintärkeään Raha-automaattiyhdistykseen, jonka ohella sosiaaliministeriö aluksi tuki työtä. Nykyisin rahoituksen pohjana ovat ennen muuta palvelujen myynti lähikunnille ja RAY:n avustukset. Ensikodintien vuonna 1942 valmistuneesta päätalosta toiminta on laajentunut Lemunkujan asuin- ja palvelutaloon 1960-luvulla ja päihderiippuvaisille tarkoitettuun Oulunkylän ensikotiin 1990-luvun alussa. Hanke on myös laajentunut muualle maahan, samoin avopalvelujen ja projektien suuntaan. Se on niin ikään poikinut turvakoti-ajatuksen, jonka jäljiltä useiden paikkakuntien ensikodit muuttuivat 1970-luvun lopussa ensi- ja turvakodeiksi. Helsingissä sen sijaan perustettiin erillinen Pääkaupungin Turvakoti, jolla on yhteistyötä ensikodin kanssa.

Heinäsen kuvaamana aikana asenteetkin ovat muuttuneet melkoisesti. "Ongelma" ja toiminnan kohderyhmä mielletään nykyään eri tavalla kuin 60 vuotta sitten. Tässä mielessä kirja valottaa myös eri aikojen käsityksiä lisääntymisestä, sukupuolesta ja perheestä. Ensikodin alullepanijat joutuivat Heinäsen mukaan kiivailemaan "aviottomat äidit" tuomitsevia piirejä vastaan. Pohjimmiltaan puuhanaiset eivät itsekään pitäneet kodin turvaa hakeneita täysivaltaisina aikuisina, vaan epäilivät näiden moraalia ja selviytymiskykyä. Asukkien liikkumista rajoitettiin tiukasti ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevän "äitikerhon" kokouksiin ja kodinhoidon opetukseen osallistuminen oli pakollista. Naiset nähtiin yksinomaan suhteessa lapseen, äiteinä, ja äitiys määriteltiin tietynlaiseksi: tosi äiti oli hoivaava, siveä, raitis ja puhtautta rakastava. Ensikotiin hakevien ongelma oli kuitenkin alkuvuosina ennen muuta asunnon puute. Kotiin myös valikoitiin "paremman ennusteen omaavat". Vielä 1970-luvun alussa puheenjohtaja Martta Salmela-Järvinen saattoi tokaista vankilataustaisesta hakijasta: "Me emme ota sellaisia."

Modernisoituminen alkoi 1960-luvulla, jolloin niin kutsuttu roolikeskustelu alkoi murtaa karsinoivia käsityksiä oikeanlaisesta perheestä ja naisesta. Lisääntyvien sosiaalipalvelujen ja tulonsiirtojen avulla helpotettiin samaan aikaan ihmisten selviytymistä. Niinpä ensikotiin hakijoista karsiutuivat pelkän asunnon tarvitsijat ja asiakaskunnaksi jäi ryhmä, joka aiemmin oli suljettu toiminnan ulkopuolelle: sen määreitä ovat Heinäsen tekstissä teiniäiti, heikkolahjainen, päihderiippuvainen, mielenterveysongelmainen tai maahanmuuttaja. Asiakkaista käytetyt käsitteet ja luokitukset kuvaavatkin kiinnostavalla tavalla kehitystä. Alun alkaen tarkoitus oli "hankkia turvaa vähävaraisille äideille ja lapsille". Sodanjälkeisinä vuosina ryhmä haluttiin määritellä nimenomaan suhteessa normina olleeseen avioliittoon, mikä johti hieman huvittavalta tuntuvaan käsiteviidakkoon: puhuttiin "avioliiton ulkopuolisista äideistä" ja "au-perheistä", joiden asioita puolestaan ajoi Au-yhdistys - liekö sitten kyse ollut avioliiton ulkopuolisesta vai avioliiton ulkopuolisten järjestöstä. Myöhempää sanastoa on muun muuassa "riskisynnyttäjä". Lemunkujan talo puolestaan muuttui "au-äitien asuintalosta" "yksinhuoltajien palvelutaloksi" ja siitä edelleen "tuetun asumisen perhetaloksi".

Tuomiston kuvaama Savonlinnan Vanhustentaloyhdistys perustettiin 1972, ja sen tavoite oli rakentaa vähävaraisille vanhuksille halpoja vuokra-asuntoja. Taloja valmistui 1970-luvulla kaksi, ja asukkaita niihin mahtui satakunta. Koska vuokralaiset valittiin sosiaalisin perustein, tuli Kangasvuokontielle nousseista taloista valtaosin naisten kansoittamia, naiset kun olivat ja ovat sekä miehiä pitkäikäisempiä että köyhempiä. Hankkeen taustalla olleiden poliittisten järjestöjen kansalaisia aktivoimaan ja valistamaan pyrkivä henki väritti jossain määrin myös Vanhustentaloyhdistystä. Niinpä kiinteistönhoidon lisäksi huomio kiinnitettiin vanhusten toimintakyvyn ylläpitoon. Talojen yhteistilassa alkoivat kokoontua perustajayhteisöjen sekä seurakunnan ohjaamat kerhot, ja asukkaiden käytössä oli kaupunginkirjaston siirtokirjasto. Virkistystä tarjosivat niin ikään juhlat, retket ja ulkomaanmatkat.

Asukkaiden omatoimisuus alkoi kuitenkin ikääntymisen myötä vähetä. Samaan aikaan julkiset sosiaalipalvelut laajenivat, ja Vanhustentaloyhdistyksen yhteistyö kunnan kanssa lisääntyi. Kaikki tämä johti toiminta-ajatuksen muutokseen: 1990-luvun alussa Kangasvuokontien rakennukset päätettiin muuttaa palvelutaloiksi. Tähän suuntaan kehitystä sysi jo sekin, että pienet parvekkeettomat asunnot eivät enää houkutelleet edes vähäväkisiä vanhuksia, ja huoneita alkoi olla tyhjillään. Perusteellinen remontti ja uudisrakentaminen sekä 14 työntekijän palkkaaminen entisen talonmiespariskunnan tilalle oli melkoinen taloudellinen satsaus. Lainaa saatiin Asuntorahastolta ja tukea Raha-automaattiyhdistykseltä sekä kaupungilta. Vuonna 1995 solmittiin sosiaalilautakunnan kanssa ostopalvelusopimus, ja myös asukkaat valittiin nyt yhdessä sosiaalikeskuksen kanssa.

Tuomiston ja Heinäsen kuvauskohteiden asiakaskunnan ero on johtanut siihen, että toiminnan kohderyhmä saa äänensä kuuluville vain edellisen työssä. Kangasvuokontien asukkaiden muistelmat tuovat elävästi esille vaikkapa sen, että vielä 1970-luvulla köyhyys oli Suomessa paitsi maaseudun monilapsisten perheiden myös vanhusten ongelma. Siksipä muutto saunamökistä suihkulla varustettuun yksiöön, virkeän asuinyhteisön osaksi, saattoi tuntua suorastaan "uudelta elämältä" - kuten eräs vuokralainen tätä vaihetta muistelee. Heinäsen kirjassa asiakkaat eivät pääse ääneen muutoin kuin yhdistyksen dokumentteihin kirjautuneiden valitusten ja työntekijöiden muistelmien välityksellä. Vaikka molemmat kirjat sisältävät runsaasti vain tiettyä kohdeyleisöä palvelevaa pikkutietoa, ovat ne silti yleisestikin kiinnostavia juuri kuvatessaan vapaaehtoistyön merkitystä sosiaalipalvelujen rakennusvaiheessa ja toiminnan nykyistä limittymistä kuntien palveluverkostoihin.

Elina Katainen, tutkija, Helsingin yliopisto