Rutolan akkasaha

Heikki Hietamies: Naisten talvi. Otava. Helsinki 2002. 286 s.

Tangomarkkinoiden emerituksen Heikki Hietamiehen uuden romaanin kannessa on heinäseipäitä hankien keskellä: mitenköhän ne liittyvät sahayhteisön kesän ja syksyn 1918 tapahtumiin? Ehkä sen verran, että ne symboloivat tekemätöntä työtä ja työntekijöiden poissaoloa. Se, mikä tekee Hietamiehen romaanista erityisen mielenkiintoisen, on sen dokumentaarinen luonne. Romaanin Sahaniemi on Lappeenrannan lähellä oleva Rutolan kylä, jonka kaikki 44 aktiivi-ikäistä miestä ammuttiin 400 muun punakaartilaisen kanssa Lappeenrannan linnoituksessa toukokuun alussa 1918. Nämä teloituksethan ovat tunnettuja aikaisemmista Lappeenrannan vuoden 1918 tapahtumia käsittelevistä tutkimuksista.

Hietamiehen tarinan päähenkilö on punakaartilaisen vaimo Anna, joka sinnittelee muun 25 punalesken ja 62 orvon kanssa pilkkaa, nälkää ja tauteja vastaan. Pilkan naiset kestävät päät pystyssä, mutta ruoanpuute on suistaa arkielämän pois raiteiltaan. Saha on kiinni yhdeksän kuukautta, ja sen ajan naiset saavat pärjätä omin nokkinensa, kunnasta tai hyväntekeväisyysseuroilta avustusta ei syrjäiseen punikkikylään saada. Romaanin Anna on ison maatilan tytär, mutta suhde isään katkeaa tyttären seurusteluun työläispojan kanssa. Romaanin sosiaalidraama punoutuukin tyttären ja tämän vanhempien ja sisarusten jännitteisiin suhteisiin. Punaiseksi ryhtynyt valkoisten tytär ei anna anteeksi sitä, että "lahtari-isä" kirjoitti vävyään vastaan raskauttavan lausunnon, jonka Anna arvelee syyksi miehensä ampumiseen. Annan avustamista leskentekijäksi haukuttu isä ei suvaitse lainkaan: "sille punikkiakalle ei saanut mitään viedä, ja jos vielä yritetään niin hän ampuu".

Toinen taso teoksessa on yhtäältä äidin ja tyttären ja toisaalta miniän ja anopin välinen lämmin suhde. Kolme naista asuu Gutzeitin sahan hellahuoneessa ja kullakin on oma tehtävänsä elannon saamisessa. Mamma survoo hevosen kauroja morttelilla jauhoksi, keittää kuusenkerkistä pihkanmakuista teetä ja karkottaa keisarinvihreällä luteita ja torakoita. Anna panttaa kultasormuksensa, yrittää tuloksettomasti päästä Kaukaan rullatehtaalle töihin ja järjestää nälkäkuoleman partaalla olevia kylän lapsia väliaikaisesti lastenkotiin. Tytär Ilona kerää marjoja ja pääsee suojeluskuntalaisille punikkeja osoittaneen opettajan oppiin. Kertomuksen lopussa kylässä riehuu espanjantauti, johon kuolee mamma ja moni muu. Ilona menettää kuulonsa taudin seurauksena.

Oman sosiaalisen verkostonsa muodostavat kylän punalesket, kerviskät, saarisen ainot ja pesun martat. Sahan naiset ovat työn kovettamia työläisakkoja, jotka tarvittaessa kovaäänisesti oikoivat kylän ukkoja ja föörmanneja. Katkeruutensa ja surunsa he yrittävät piilottaa unohtamatta kuitenkaan rakkaitaan: "Sahaniemen tapettujen nimet on kaiverrettu sydämiin". Anna miettii, että kumpi kylän asukkaille olisi parempaa, muistaminen vai unohtaminen: "Jos sen pystyisi itse valitsemaan, niin unohtaminen." Loppujen lopuksi tarina päättyy hyvin; naiset pääsevät miesten töihin sahalle ja elämä alkaa asettua aloilleen. Tienaamaan päässeiden naisten mielestä "raamien rouskutukset ja pyöröterien vinkuna olivat kuin enkelten laulua".

Hietamies asettuu romaanissaan selkeästi punaleskien puolelle. Naiset ovat uhreja, jotka sinnikkäästi yrittävät selvitä ulkoa tuotetuista koettelemuksista. Kylän miesten osallistumista sotatoimiin hän puolestaan vähättelee. Helsingin Sanomissa (1.5.2003) Hietamies sanoo uskovansa, etteivät rutolalaiset osallistuneet veritekoihin. "Jos ne eivät olisi olleet viattomia, niin eihän ne olisi tulleet tapettaviksi kotiinsa."

Kuten tiedetään, usko ei ole tiedon väärtti, mutta siitä huolimatta Hietamiehen romaani on arvokas puheenvuoro. Näin ennen muuta siksi, että naisten sota 1918 on tutkimuksissa vielä lähes kartoittamatta. Toki muutamia opinnäytteitä naisten osallistumisesta sota-ajan tapahtumiin on tehty ja aihetta on käsitelty jonkin verran myös naisten järjestöhistorioissa. Myös pienen naisjoukon osallistuminen punakaartiin tunnetaan. Samoin on naisten 1918 muistelmia hyödynnetty tutkimuksissa. Sekin tiedetään, että naiset ovat olleet aktiivisia toimijoita niin sisällissodissa kuin maailmansodissakin: tuen muodot ovat vain vaihdelleet kätketystä militarismista avoimeen laajamittaiseen mobilisaatioon. Sen sijaan sosiaalihistoriallinen, 1918 kriisiajan arkea kartoittava tutkimuskenttä odottaa tutkijoita.

Maria Lähteenmäki, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto