Työläislasten koulutie

Annukka Jauhiainen: Työväestön lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Kansakoulun jatko-opetuskysymys 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C. Scripta lingua Fennica edita, 364 s.

Peruskoulunkäynyt ikäpolvi tietää tuskin mitään jatkokoulusta ja kansalaiskoulusta, kun oppikoulu ja keskikoulukin tuntuvat 1970-luvulla syntyneille perin tuntemattomilta instituutioilta, jotka vaativat pitkän selityksen ja taustoituksen. Kansakoulun jatkokoulu on kuitenkin koskettanut huomattavaa osaa suomalaisista. Annukka Jauhiainen käy kasvatustieteen väitöskirjassaan läpi kansakoulun jatko-opetuksen muotoutumisen 1800-luvun lopulta aina peruskoulun syntyyn 1970-luvun alkupuolelle. Tutkimuksessa analysoidaan jatko-opetuksen sisällöstä käytyä keskustelua ja monia ristiriitoja, joita asiaan liittyi. Jatko-opetuksen järjestämisessä ongelmia aiheutti muun muassa se, pitikö koulun olla päiväkoulu vai iltakoulu. Opetussisällöt ja erityisesti suhde ammattiopetukseen ja ammattikouluihin aiheutti vilkasta mielipiteiden vaihtoa vuosikymmenestä toiseen.

Koulutussosiologiselle tutkimukselle yksi peruskysymys on ollut koulutuksen ja yhteiskuntaluokan välisten suhteiden kytkentä varsinkin kun perinteistä kasvatus- ja koulutushistoriaa on kritisoitu siitä, että tutkimuksessa on keskitytty instituutioihin, eliittien koulutukseen sekä siihen, että luokka, rotu ja sukupuoli on jäänyt huomiotta. Annukka Jauhiaisen väitöskirjasta ilmenee, että jatkokoulu oli nimenomaan työväestön lasten ja nuorten koulu. 1930-luvulla kaupunkien jatkokoulujen oppilaista noin 80 prosenttia oli työläisperheiden jälkeläisiä.

Koulutuksen ja yhteiskuntaluokan kytkentä tutkimuksessa ei ole uusi keksintö. Suomessa on tutkittu paljon koulunkäyntiä sosiaalisen kohoamisen väylänä. Näissä opintietutkimuksissa oli kiinnostuksen kohteena säätykierto eli se, miten suomalainen koulujärjestelmä tarjosi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun. Annukka Jauhiaisen väitöskirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on sangen laaja, mutta sieltä puuttuvat Heikki Wariksen tutkimus "Oppikoulu sosiaalisen kohoamisen väylänä industrialismin murtautumiskaudella" sekä Kosti Huuhkan väitöskirja "Talonpoikaisnuorison koulutie". Wariksen puuttuminen on sikäli kummallista, kun väitöskirjassa on sivulla 130 otsikko "Oppikoulu sosiaalisen nousun välineenä".

Tekijä pyrkii luomaan jännitteen julkilausuttujen ideaalien ja tapahtumahistorian välisestä ristiriidasta. Erityisen tarkastelun kohteena tutkimuksessa on Turun kaupungin suomenkielinen jatkokoulu. Turun tapaus jää kuitenkin irralliseksi. Tekijä haluaa Turun kautta tuoda lukijalle myös jatkokoulun arjen tason. Lähemmän tarkastelun kohteeksi olisi voinut ottaa myös yhden maalaiskunnan ja yhden kauppalan ja kertoa jatkokoulun toteuttamisprosessi. Näin ylätasolla käyty keskustelu olisi voinut siirtyä koulun arjen tasolle. Toisaalta koko jatkokoulukeskustelun ja jatkokoulun muotoutumisen olisi voinut tehdä kolmen esimerkkianalyysin kautta.

Tutkimuksen keskeisen lähdeaineiston muodostavat ammattilehdet kuten Opettajain lehti ja Kansakoululehti, jotka molemmat olivat tarkoitetut kansakouluväelle. Lehtiaineisto on valtava ja kaikki asiaa käsitelleet artikkelit on listattu liitteeseen kolme. Lisäksi lähdeaineistona on käytetty kansakoulukokousten pöytäkirjoja. Koulutushistoriallista tutkimusta tuskin voi tehdä käyttämättä komiteanmietintöjä. Koulujärjestelmän ja koulutusinstituutioiden uudistaminen on yleensä vienyt Suomessa aikaa kymmeniä vuosia ja tuottanut suuren määrän mietintöjä. Kun aiheena on koulutuskeskustelut, joissakin kohdin olisi ehkä voinut käyttää hyväksi komiteoiden alkuperäisaineistoja. Haastattelujen avulla tutkimukseen olisi voinut saada enemmän jatkokoulun arkea.

Jatko-opetuskeskustelut on pyritty kytkemään yhteiskunnalliseen tilanteeseen Suomessa, mikä tietenkin on oikein ja perusteltua. Huomio kuitenkin kiinnittyi sivulle 183, jossa tarkastellaan elämää Suomessa sotavuosien jälkeen. Liikkeelle lähdetään töksähtäen idänkaupasta. Sivulla 184 jäin pohtimaan, miten mutkattomasti meni läpi vuonna 1943 toteutettu asetusmuutos, jonka mukaan kansakoulun päästötodistus annettiin vasta jatko-opetuksen suorittamisen jälkeen.

Kokonaisuutena Annukka Jauhiaisen väitöskirja on perusteellinen tutkimus jo lähes unohdetusta koulusta, joka kuitenkin on ollut merkittävä osa suomalaisen kansalaiskasvatuksen historiaa. Suomessahan on tutkittu koululaitoksen ja koulunkäynnin historiaa erityisen paljon. Alan tutkimusta ovat harjoittaneet niin historiantutkijat, kasvatustieteilijät kuin sosiologitkin. 1980-luvulta lähtien on ilmestynyt runsaasti suomalaista kasvatus- ja koulutusjärjestelmää käsitteleviä tutkimuksia, joissa tarkastelu ulottuu noin sadan vuoden ajanjaksolle 1800-luvun lopulta 1900-luvun loppupuolelle. Tutkimuksia on tehty erityisesti Turun yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskuksessa. Tutkimuksissa on vedetty pitkiä linjoja suomalaisesta koulutusjärjestelmästä, esiopetuksesta, erityisopetuksesta, ammattikoulutuksesta, kansakoulunopettajista, oppikirjoista, opettajien lehdistä, lukukirjoista ja aapisista. Annukka Jauhiaisen tutkimus omalta osaltaan täydentää tätä tutkimusalaa.

Mervi Kaarninen, Tampereen yliopisto