"Olen Sörkan sällejä ja knalli kallellaan,
kun pistoa, pistoa me jorataan"

Kari Koskela: Huligaanit: katuelämää Sörkassa suurlakosta sisällissotaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2002, 250 s.

Apassit, kundit, huligaanit, sällit, sakilaiset - nimikkeitä ja leimoja, vajaan vuosisadan takaisia, joiden sisältöä Koskelan tutkimus ansiokkaasti kuvailee ja erittelee. Sakilaisuuden määritelmä annetaan vasta kirjan puolivälissä. Tutkijan mukaan sakilaisuus oli osa kaupunkimaisen tai kaupunkiin asettuneen nuoren rahvaan kulttuuria. Se oli alhaalta kasvanutta työväen nuorisokulttuuria, jossa luotiin aikuisten riittejä. Mikään poliittinen liike sakilaisuus ei ollut, lujan aseman saavuttanut työväenliike päinvastoin kritisoi kiivain sanoin näitä riiviöiksi luonnehtimiaan ongelmatapauksia. Jäsenistön piti sisäistää kurinalaisuuden koodi. Eivät toki kaikki sakkiin kuuluneet rötöstelleet tai mellastaneet. Aikalaisten todistusten mukaan suurin osa oli aivan tavallisia työläisnuoria.

Tutkija taustoittaa sakilaisuutta ulkomaisin esimerkein. Mikään irrallinen ilmiö suomalainen huliganismi ei ollut. Yhteiskunnallinen vellonta luonnehditaan niukasti mutta valaisevasti, mikä on luonteenomainen piirre koko tutkimukselle: kieli on lakonista, metodi on selkeä, eikä Koskela jätä lukijaa pulaan sakilaisten näennäisen tarkoituksettoman väkivaltaisuudenkaan hahmottamisessa. Joitakin kysymyksiä kuitenkin jää avoimeksi; miksi esimerkiksi huliganismi käsitettiin aikanaan pelkästään kurinpidolliseksi eikä laajemmin yhteisöä hajottavaksi ilmiöksi? Vaikka sekä porvarillinen että työväen lehdistö tuomitsivat jyrkästi sakilaisuuden, eivät ne silti löytäneet yhteistä säveltä sen syiden ymmärtämisessä, vaan saivat vain lisäpontta toistensa röykyttämiseen. Jyrkkä luokkayhteiskunta esti näkemästä sosiaalisten häiriöiden piirteet kaikilta puoliltaan, ja paras tapa selvitä epämukavista poikkeamista oli vastapuolen syytteleminen.

Sakilaisia pitivät koossa yhteiset riitit, pukeutuminen, kieli ja helposti tunnistettava äänekäs ja väkivaltainen käyttäytyminen. Jopa kävelytyyli poikkesi tavallisesta: siinä tunnisti valssin rytmikkyyden. Lisäksi he kehittelivät oman tanssinsa, aggressiivisen ja eroottisluonteisen piston. Sakilaisuus oli hyvin maskuliinista, naisten osa oli esineellistynyt: he saivat seksikumppanin roolin ja alistuivat yleensä ryhmän mielivaltaan. Yhteiskunnalliselta taustaltaan sakilaiset olivat alinta sosiaalista kastia, sekatyömiehiä, kengänkiillottajia tai lehdenmyyjiä; lisäansioita he saivat paitsi pikkurikollisuudesta kuten varkauksista myös enemmän tai vähemmän vakituisesta viinanmyynnistä. Työttömyys oli usein toistuvaa tai peräti pysyvää. Perheet olivat rikkonaisia, minkä vuoksi kadun vetovoima kävi monesti ylivoimaiseksi.

Vapaa-aika kului kaduilla maleksiessa. Työväenluokkaisten nuorten kohtaamispaikkoja olivat Esplanadi ja Siltasaarenkatu, joissa käytiin joukolla näyttäytymässä. Sosiaaliset rajat olivat tuolloin selkeät, eri yhteiskuntaluokat tapasivat eri paikoissa ja rajojen ylitykset aiheuttivat yhteentörmäyksiä. Sakilaiset kantoivat yleisesti mukanaan teräaseita, ja niiden tarkoitus oli toimia lähinnä uhkana tai nöyryytyksen välineenä. Puukotuksia sattui kuitenkin melko usein, mutta ne eivät nykyisen mittapuun mukaan olleet vakavia; tarkoitus oli vain haavoittaa lievästi. Jos ruumiita tuli, taustalla vaikutti yleensä henkilökohtainen kauna, juopumus tai sattuma.

Tutkija on seurannut joitakin sakilaiskohtaloita ja kirjannut heidän urakehitystään. Yksityiskohtaiset kertomukset ovat mikrohistoriaa elävimmillään, lukija saa selvän käsityksen siitä, miksi sakilaisen oli melkein mahdotonta luopua tuhoisasta elämäntavastaan. Sisällissodan jälkiselvittelyissä monet sakin jäsenet saivat maksaa entisestä epäsosiaalisesta elämästä hengellään tai vapaudellaan. Lisäksi voittajien oli löydettävä kapinalle jonkinlainen kriminaalinen pohja. Ns. punainen terrori oli usein nuorten miesten suunnittelematonta kohellusta. He eivät olleet johtajia eivätkä organisaattoreita, mutta tilaisuuden tullen lyöttäytyivät väkivaltaisuuksiin mukaan. Kaartiin sakilaiset liittyivät lähinnä taloudellisista syistä, sodan alkaessa hätäaputyöt luonnollisesti loppuivat, ja lisäksi ajatus aseelliseen kapinaan osallistumisesta tuntui avaavan uusia mahdollisuuksia sekä sosiaaliseen menestykseen että ennennäkemättömän laajaan vallankäyttöön. Kuitenkin huligaanien enemmistö ei liene osallistunut lainkaan sotaan, se istui vankilassa.

Runsas valokuvien ja muun kuvituksen käyttö elävöittää tutkimuksen kerrontaa. Koskelan jäntevä teksti karttaa sensaatioita ja keskittyy paitsi sakilaisuuden ytimen ruotimiseen myös yksittäisten elämänkohtaloiden lyhyeen kuvaamiseen. Peruskuvio toistuu niissä alituiseen, taustalla ovat samat muuttujat ja sama epävarma, miltei näköalaton tulevaisuudenkuva. Ihmistarinoiden käänteet ja päätökset ovat vain variaatiota perusteemasta, joka kytkeytyy ehkä levottomimpaan suomalaisen historian vaiheeseen. Teoksen luettuaan oivaltaa monen muun asian lisäksi, miten ajatonta nuorison puuhastelun kauhistelu onkaan: se on merkki paitsi ennakkoluulojen sitkeydestä myös historian tajun vajavaisuudesta. Niiden hälventämiseksi Koskelan tutkimuksen kaltaiset selonteot ovat paikallaan.

Markku-Antti Nieminen, tutkija, Työväen Arkisto