Uskomatonta mutta totta?
|
|
Armas Kumpulainen: "Punaupseeri Mikko Kopran päiväkirja", Gummerus, Jyväskylä 2002, 286 s. Voiko tämä olla totta? Ehkä sittenkin, sillä tuskin kenenkään mielikuvitus riittäisi sepittämään niin uskomattoman tarinan kuin on viime syksynä ilmestynyt "Punaupseeri Mikko Kopran päiväkirja". Sen on koonnut pastori Armas Kumpulainen Kopran vuodesta 1922 pitämien päiväkirjojen pohjalta. Kirjan syntyhistoria on sekin monien sattumusten summa. Opintomatkallaan silloisessa Leningradissa vuonna 1974 Kumpulainen joutui Mikko Kopran pojan Pekan taksiin. Kun Kumpulainen yritti solkata venäjäksi, minne ajettaisiin, yhteinen kieli suomi tuli avuksi. Kuultuaan kyytiläiseltä, että tämä oli lentäjä, Pekka alkoi kertoa isästään Mikosta, joka oli entinen puna-armeijan taistelulentäjä, kotoisin inkeriläisestä Venjoen kylästä. Siellä Mikko Kopra oli syntynyt vuonna 1915. Eläkepäiviään hän vietti Tzalnassa Petroskoin lähettyvillä. Pekka vei Kumpulaisen oitis isänsä pakeille. Mikko Kopra kertoi pitäneensä koulupojasta lähtien säännöllisesti päiväkirjaa. Tekstiä oli kertynyt jo hyvän joukon yli 40 vihkoa. Hän antoi Kumpulaisen lukea päiväkirjat ja tehdä niistä muistiinpanoja, mutta Suomeen päiväkirjoja ei tuohon aikaan uskallettu salakuljettaa. Joka tapauksessa tarkoitus oli, että Kumpulainen työstäisi Mikon elämäntarinan kirjaksi. Hanke viipyi muiden töiden takia, ja Kopra ehti kuolla vuonna 1991 näkemättä sen valmistumista. Vaikka aika vaihtui, päiväkirjoja Kumpulainen ei saanut haltuunsa. Joku kyläläinen oli muka nähnyt Mikon ennen kuolemaansa kulkevan mökkinsä lähimetsässä jotakin laatikkoa ja lapiota kantaen. Mikko Kopran päiväkirjat olivat varmasti olemassa, mutta totuus niiden lopullisesta kohtalosta ei selvinne koskaan. Inkeriläisen Mikko Kopran elämäntarina on kertomus menestyjästä ja neuvostovallan nousukkaasta, joka eli elämänsä parhaat ja onnellisimmat vuodet juuri silloin, kun vaino tuhosi Suomen sukua. Opinhaluinen ja lahjakas Mikko pääsi Hatsinan venäjänkieliseen kouluun, jossa hän otti venäläisen nimen Koprakov. Sillä välin Mikonkin kotikylältä suurin osa asujaimistosta vietiin Siperiaan, myös hänen omat vanhempansa, jotka vastustivat kolhoosiin menoa. Tuntuu oudolta, ettei Mikko näytä päiväkirjassaan pahemmin surevan perheensä kohtaloa, hän vain ihmettelee ja sopeutuu. Mikon opinnot jatkuivat Leningradin teknillisessä nuorisokoulussa. Suurkaupungissa onni potki häntä jälleen, kun varakas Menshukovien perhe otti hänet kasvatikseen. 1930-luvulla Mihail Koprakov valmistui taistelulentäjäksi, yleni kapteeniksi ja toimi jo ennen maailmansodan syttymistä lentokadettien kouluttajana. NKP:n jäseneksikin hän liittyi mukisematta. Vuonna 1936 hän avioitui inkeriläissyntyisen sairaanhoitajan Liisan kanssa. Tiedustelulennolla Suomen rajan pinnassa 26.11.1939 hän väitti omin silmin nähneensä, että Mainilan laukaukset ammuttiin omalta puolelta. Talvisotaan Mikko Kopra ei varsinaisesti osallistunut. Hän sai itseltään Leningradin puoluejohtajalta A. A. Zhdanovilta eriskummallisen tehtävän. Kun puna-armeija ei ollut saanut riittävästi suomalaisia sotavankeja, Mikko sai tehtäväkseen lavastaa vankileirin, jossa suomalaisia näytteli kuutisensataa ns. Kuusisen kansanarmeijan huonokuntoisinta sotilasta. Heitä kaupunkilaiset saivat käydä ilkkumassa, tietämättä lavastuksesta yhtikäs mitään. Kirjassa on siellä täällä kohtia, joissa Mikko epäilee neuvostojärjestelmän mielekkyyttä ja salaa mielessään ihailee suomalaisten lentäjien ja rintamasotilaiden urhoollisuutta. Kun alkuperäisiä päiväkirjoja ei ole, on mahdotonta tarkistaa, ovatko havainnot aitoja vai vasta myöhemmin mieleen tulleita. Mikko Kopran uskomaton onni ja menestys kääntyi vasta vuonna 1946. Tuolloin hän lensi viimeisen lentonsa Kievistä Tverin Karjalaan Josifin sotilaskentälle, jonka hän itse oli suunnitellut. Laskussa tapahtui onnettomuus, jossa neljä matkustajina ollutta korkea-arvoista neuvostoupseeria sai surmansa. Vaikka tutkijalautakunta osoitti, että onnettomuus johtui laskutelineen renkaan puhkeamisesta todennäköisesti jo Kievistä noustessa, Mikko tuomittiin sabotaasista 20 vuodeksi pakkotyöhön. Hän joutui Siperiaan Jenisein rannalla sijaitsevalle leirille, jonka yhteydessä toimi kolme kaivosta. Sieltä Mikko siirrettiin vuonna 1953 Petroskoihin Onegan konepajalle suunnittelijaksi. Kolmen vuoden päästä tuomio purettiin lopullisesti. Mikko sai Liisansa ja poikansa Pekan Petroskoihin jo vuonna 1954. Viimeisen työrupeamansa Mikko Kopra teki Tzalnassa metsätyökeskuksen ja sahan johtajana. Hän rakensi perheelleen talon ja sai ostaa oman auton, "Mossen", jo 1950-luvun lopulla. Punaupseeri Mikko Kopran tarina on siis kaiken kaikkiaan erittäin poikkeava mutta sinänsä mahdollinen. Armas Kumpulainen ei ole oikein onnistunut tavoittamaan päähenkilönsä sisimpiä tuntoja, vai johtuneeko pinnallisuuden tunne Kopran päiväkirjoista. Joka tapauksessa Mikko Kopra suhtautui omassa lähipiirissäänkin tapahtuneisiin kauheuksiin yllättävän tunteettomasti. Ei hän niitä vastaan edes omassa mielessään sen kummemmin protestoinut. Seppo Hentilä, poliittisen historian professori Helsingissä |