Syytinkimuorista itsenäiseksi vanhukseksi

Maria Lähteenmäki, Koteja vanhuksille. Ikäihmisten asuminen ja hoiva hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry, Kajaani 2003, 224 s.

Sosialidemokraattisten naisten vuonna 1953 perustama Koteja Vanhuksille ry oli vanhusten asemasta ja asumisen tasosta syvästi huolestunut yhteisö. Se on nykyisin poliittisesti sitoutumaton ja nimeltään Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto. Liitto täytti juuri 50 vuotta ja kirjoitutti - ei tavanomaista historiikkia, vaan vanhuspoliittisen historiantutkimuksen akatemiatutkija Maria Lähteenmäellä.

Vanhukset almujen varassa

Sosiaalitoimi - aiemmin vaivaishoito - kuului aluksi yksinomaan seurakunnan vastuulle. Tätä toimintaa varten seurakunnilla oli oikeus kerätä veroa. Vaivaishoito oli niiden suuritöisin ja kallein toiminta-alue. Kunnallisen itsehallinnon myötä vaivaishoito tuli 1860-luvulla lakisääteisesti kuntien tehtäväksi. Kunnat määrittivät avunannon periaatteet hyvin niukoiksi ja tiukoiksi. Tavoitteena oli, että vanhukset turvautuisivat ensisijaisesti omaan tai sukulaisten apuun. Perinteiset maaseudun huoltomuodot olivat ruotu- ja elätejärjestelmät ja syytinkisopimukset. Kuntalaisilla oli ns. ruotulaitoksen muodossa yhteisvastuu köyhistä ja vanhuksista. Yhden tai useamman köyhän hoito määrättiin tiettyjen talojen yhteiseksi rasitteeksi eli nämä talot kuuluivat tiettyyn ruotuun. Ruotuun määrätty henkilö sai avustusta kotiinsa tai hän kiersi asumassa eri taloissa. Yleistä oli, että ruodussa kunnan "elättien" oli jatkuvasti kierrettävä talosta toiseen. Tämä oli ikävä järjestelmä huollettaville, koska heillä ei ollut vakinaista asuntoa. Kunnalle se oli edullista, eihän se maksanut mitään. Toinen tapa hoitaa asia oli, että kunnan "elätit" ja varsinkin vaivaiset annettiin talonpoikien hoitoon huutokaupalla. Periaatteena oli, että se kuka tarjosi palvelua halvimmalla, sai kunnan "elätit" hoitoonsa. Laatutakuita sen sijaan palvelusta ei ollut eikä kukaan kontrolloinut, käytettiinkö kunnan avustus elätettävän tarpeisiin. Tilanne oli vanhuksille nöyryyttävä.

Maria Lähteenmäki kuvaa erinomaisen hyvin sitä, mitä muutoksia vuoden 1879 vaivaishoitoasetus toi tullessaan. Se vahvisti kuntien itsehallinnollista oikeutta vaivaishoidon järjestämisessä. Vaivaishoitolaki alkoi muuttaa Suomen sosiaalijärjestelmää 1880-luvulta lähtien, minkä jälkeen alettiin vähitellen siirtyä myös laitoshoitoon. Muutos oli kuitenkin hidasta ja vanhat järjestelmät olivat vielä pitkään käytössä. Vielä sata vuotta sitten köyhät vanhukset ja muutenkin köyhät saattoivat joutua huutolaisiksi ja kunnan elätettäviksi.

Vanhukset vaivaistaloissa

1880-luvulla Suomeen perustettiin parikymmentä vaivaistaloa, aluksi lähinnä kaupunkeihin. Valtio myönsi kunnille edullista rakentamislainaa. Valtion paimenkirje perusteli kunnan viranomaisille sitä, että ennen pitkää vanhusten ja vaivaisten hoito laitoksessa olisi kunnalle taloudellisin ratkaisu. Kuntien luottamushenkilöitä viehätti ajatus, että vaivaistaloissa kunta pystyisi paremmin valvomaan antamiaan varoja ja myös elätettäviään, joiden tulisi kykyjensä mukaan tehdä laitoksen hyväksi myös työtä. Vaivaistalojen yhteydessä harjoitettiin maanviljelystä ja ne pystyivät osaksi tuottamaan omat ruokatarvikkeensa. Vaivaistaloista tuli tavallaan työlaitoksia.

Vaivaistalot eivät kuitenkaan olleet kuntalaisten suosiossa. Vaivaistaloissa, jotka sittemmin nimettiin kunnalliskodeiksi, asuivat niin vaivaiset, vanhukset, aviottomat äidit, huonot naiset kuin mielisairaatkin. Asumismuoto oli aluksi yhteismajoitus. Kuri oli taloissa tiukka, hoidon ja huollon taso heikko. 1920-luvulta lähtien kunnalliskotien henkilökunnan koulutukseen alettiin kiinnittää huomiota, kun laitosten hoidon tason kohottaminen oli välttämätöntä. 1930-luvulla suurista huoneista pyrittiin eroon ja asukkaat pääsivät jo muutaman hengen huoneisiin, ainakin jossain päin maata. Tilanne vaihteli paljon eri kunnissa, sillä kaikissa kunnissa kunnalliskoti ei ollut vielä edes rakenteilla. Tervejärkiset vanhukset eivät halunneet mennä viettämään vanhuuden päiviänsä kunnalliskotiin.

Asuntoja työläisvanhuksille

Yhteiskunnassamme oli siis suuri tarve perustaa aikaansa vastaavia vanhusten taloja. Sosiaalidemokraattiset naiset perustivat kaupunkeihin ikääntyville palvelijattarille ensimmäiset vuokratut vanhusten kodit. Ensimmäinen niistä avattiin palvelijattarille vuonna 1915 Helsingissä, sitten vastaavat kodit otettiin 1920-luvulla käyttöön Tampereella ja Oulussa. Helsingin Sosialidemokraattinen Naisyhdistys perusti vuonna 1940 vanhainkodin Helsingin keskustaan. Tämä Anni Huotarin mukaan nimetty Anni-koti oli vuonna 1952 avatun modernin vanhainkodin Käpyrinteen edeltäjä Helsingissä. Vanhainkotien perustamisen mahdollisti se, että yhteiskuntamme havaitsi vanhusten hoitotyön ja asumisen suuren puutteen ja Raha-automaattiyhdistys ryhtyi rahoittamaan hankkeita. Työläisnaisten aloittama vapaaehtoinen sosiaalityö tuli näin virallisesti osaksi sosiaalijärjestelmäämme. Ja tämä tarve ei ole pienentynyt nykyaikanakaan, päinvastoin.

Ikäihmisten osuus väestöstä on 1900-luvun aikana kaksinkertaistunut. Väestöstämme viidesosa eli yli miljoona kansalaista on yli 65-vuotiaita. Suurin osa heistä asuu kotonaan, mutta kaikki eivät siihen syystä tai toisesta kykene. Vanhainkodeissa ei enää asuta monen hengen huoneissa, vaan vanhuksilla on oma huone tai huoneisto. Mahdollisuus oman elämän hallintaan ja arvokkaaseen vanhuuteen on olemassa ja apua on tarvittaessa saatavilla. Mikä kuvaakaan paremmin hyvinvointivaltiomme saavutuksia kuin se, miten suhtaudumme vanhuksiimme.

Koteja vanhuksille -tutkimus on vahva puheenvuoro ja kuvaus Suomen hyvinvointipalvelujen rakentamisesta vanhuksille. Tutkimuksen alkupuoli kuvaa ikäihmisten asumista ja hoivaa Suomessa sosiaalihistoriallisena ongelmana. Kirjan loppuosa käsittelee vanhusten huoltoa hyvinvointiyhteiskuntamme haasteena ja tähän kehikkoon tekijä sovittaa myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton toiminnan. Nyt kun kuntien palvelutasoa on 1990-luvulla heikennetty, yhteisöjen ja vapaaehtoisten työ on tullut arvoonsa. Maria Lähteenmäen tutkimuksen suuri ansio on se, että hän selvästi kertoo lukijalle vanhusten asumisen ja hoivan tarpeen koko laajuuden yhteiskunnassamme ja myös sen, mikä rooli mainitulla liitolla oli ja on tällä hetkellä tässä kentässä. Nykyisin liiton jäsenjärjestöt tarjoavat hoitoa ja palveluja 20 000 ikäihmiselle ja järjestöt työllistävät 2 200 ammattiauttajaa. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitolla on oma tärkeä roolinsa yhteiskuntamme sosiaalipalvelujen tarjoajana. Yhtä lailla liiton historia on ansiokas julkaisu maamme sosiaalihistorian tutkimukseen.

Marjaliisa Hentilä dosentti, Työväen Arkiston tutkija