Koko kentän haltuunottoa ja teräviä pistoja

Lamakirja: Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Toim. Blomberg, Hannikainen, Kettunen. Kirja-Aurora, Turku 2002.

Artikkelikokoelman kirjoittaminen ja toimittaminen on joukkuepeli, jossa toimittajien tehtävänä on valmentaa: joko käskyttää tai antaa vain asiallisia neuvoja, ohjeita. Valittujen tehtävänä on sitten kirjoittaa enemmän tai vähemmän tilattuja tarinoita. Lama-kirjan valmentajatroikka - Blomberg-Hannikainen-Kettunen on koonnut joukkueen, joka koostuu historiantutkijoista ja yhteiskuntatieteilijöistä. Suurin osa kirjoittajista on toiminut tutkijoina Suomen akatemian rahoittaman Lama-ohjelman projekteissa.

Valmentajien usein käyttämä termi on "oman pelin (puolustuksen) kautta lähteminen. Sanontaa kuulee myös muodossa "oman pään kautta lähteminen", mikä saattaisi tässä käytettynä aiheuttaa turhan konkreettisia konnotaatioita. Joka tapauksessa sanonnalla tarkoitetaan sitä, että saavuttaakseen menestystä ja tavoitteensa, perusasioiden olisi oltava kunnossa. Strategisesti kokoelman tärkeimmät pelaajat ovat Pauli Kettunen, Jaakko Kiander ja Olli Kangas. Heidät on valittu tekemään peliä. Heidän tehtävänään on olla lamatutkimuksen Hyypiöitä ja Litmasia.

Muille kirjoittajille on ollut tarjolla lähinnä sitkeää peruspelaamista ja raatamista, taidokasta mutta näppärää pallonhallintaa ja teräviä pistoja vanhan tutkimuksen selustaan. Monissa artikkeleissa kyse on selvästi suurempien hankkeiden osista. Näkökulmiltaan ja tutkimusmenetelmiltään artikkelit ovat yleisesti ottaen tuoreita ja ne tuottavat paljon uutta lisätietoa laman monimuotoisuudesta. Tällaisten yksittäisten artikkeleiden arvioiminen on aina vaikeaa; arvostellako niitä oivana yksilösuorituksena, jossa nöyryytettiin viisi vastustajaa, kunnes vastustajan luunkova toppari lakaisi niin miehen kuin pelivälineenkin pois kentältä ennen kuin maalin tekeminen oli lähelläkään. Minkälainen merkitys pitäisi antaa artikkelille, joka täyttää paikkansa, ilman suurempia kummallisuuksia? Ja täytyykö valmentajatroikka laittaa tilille, jos joukkueen yhteispeli vaikuttaa epäyhtenäiseltä ja saamattomalta? Satunnaisen kriitikon on vielä suhteellistettava havaintonsa: onko tavoitteena ollut kirjojen kirja eli "dream team" vai vain tavallinen artikkelikokoelma?

Takakannessa joukkueen startegiaksi kiteytetään: Lamakirjassa avataan tuoreita näkökulmia viime vuosisadan suuriin lamavaiheisiin. 1930-luvun pulan tarkastelu luo uutta valoa 1990-luvun kriisiin. Ongelmakenttä ulottuu talouspolitiikasta ja mediajulkisuudesta aian yksityisen ihmisen arjen kokemuksiin, selviytymistapoihin ja todellisuuden tulkintoihin.

Pauli Kettunen ja Jaakko Kiander määrittelevät artikkeleissaan suomalaisen yhteiskunnan henkistä tilaa 1930- ja 1990-luvuilla. Kettunen arvioi artikkelissaan laman ja suomalaisen yhteiskunnan välistä yhteyttä. Jaakko Kiander pohtii talouspoliittisen ajattelun eroja ja samankaltaisuuksia 1930- ja 1990-luvun lamojen aikana. Varsinkin Kiander löytää kummankin laman aikaisesta talouspoliittisen ajattelun valtavirrasta ja toisinajattelijoihin reagoinnista hyvin paljon samankaltaisuuksia. Mutta huomauttaa, että 1930-luvulla professori Jahnsson oli ainoa vallinnutta talouspolitiikkaa arvostellut henkilö, kun sen sijaan 1990-luvulla arvostelijoita oli useita. Kiander väittää moniarvoisuuden lisääntyneen tässä suhteessa 1930-luvulta 1990-luvulle tultaessa, ja keskustelun olleen vapaamman. Tässä saattaa olla osittain institutionaalinen harha: tuolloin vasta itsenäistyneessä parin yliopiston maassa mahdollisia keskustelijoita oli aika lailla harvemmassa kuin useiden taloudellisten tutkimuslaitosten ja yliopistojen 1990-luvulla. Kianderin käsitystä vasten on mielenkiintoista, että Kettunen päätyy johtopäätökseen: Kolmekymmenluvun lamakeskustelussa ilmeni joka tapauksessa se, että monet yhteiskunnalliset toimintaperiaatteet olivat kiistanalaisia, yhtä hyvin suunnitelmatalous kuin kapitalismi ja demokratiakin. 1990-luvulla tilanne oli tässä suhteessa erilainen.

Kettusen mukaan 1980-luvulta lähtien rakentui eräänlainen ulkoisen välttämättömyyden toimintamalli, jolla perusteltiin tehdyt ratkaisut. "On meidän kansallinen etu, että maamme kilpailukyky…" Käsitykset eivät ole ristiriidassa toistensa, kanssa vaan täydentävät mielenkiintoisella tavalla toisiaan. Jos Kettusta ja Kianderia on uskominen, 1930-luvulla yhteiskunnallisella keskustelulla oli vaihtoehtoja, mutta talouspoliittisessa keskustelussa oltiin yksimielisiä. 1990-luvulla yhteiskunnallisella keskustelulla ei ollut vaihtoehtoja, mutta professorit olivat erimielisiä.

Kuka puolustaisi köyhää ja työtöntä

Antti Häkkisen, Sakari Saaritsan ja Gia Virkkusen kirjoittamat artikkelit ovat tärkeitä nimenomaan käytettyjen menetelmiensä suhteen. Kaikissa artikkeleissa tarkastellaan pieniä paikkakuntia. Virkkusen ja Häkkisen paikkakunnat ovat samoja: Alavus ja Iisalmen mlk. Saaritsa tukeutuu Kellokosken taajamaan Tuusulassa. Ne täydentävät toisiansa mielenkiintoisella ja ilmeisen suunnitellulla tavalla. Häkkinen ja Virkkunen ovat osittain käyttäneet samoja haastattelumateriaaleja.

Kaikki kolme kertovat toisaalta juurettomuudesta, paikasta ja yhteisöstä. Häkkiselle paikkakunta on vallankäytön kulissi. Artikkeli luo pohjan maaseutuyhteisössä koetun köyhyyden laajuuden ymmärtämiselle sekä sen vaikutuksille lamasta kärsineiden elämään. Samankaltaisia arkisia näytelmiä näyteltiin sadoilla suomalaisilla paikkakunnilla. Virkkunen antaa köyhille ja hyväosaisille äänen köyhien näkökulmasta, ja analysoi mielenkiintoisella tavalla köyhyyden kokemista. Elävällä tavalla kirjoitetun artikkelin perusteella köyhyys näyttää saavan äänen lisäksi myös kasvot, ja näille kasvoille on kerrottu heidän hierarkkinen paikkansa yhteisössä. Saaritsa pohtii epävirallisten verkostojen merkitystä ihmisille kriisiaikoina. Saaritsalle yhteisö ei enää määrity Häkkisen tavoin niinkään paikkaan, vaan yhteisö on osittain liikkeessä oleva maantieteellisesti hajautunut perhe ja suku.

Kaikki kolme artikkelia ovat köyhyysilmiötä uudella tavalla avaavia ja uutta luovia. Ne nostavat myös esiin mielenkiintoisia ja tavallaan unohdettuja asioita. Tärkein ja unohdetuin seikka on mielestäni köyhyyden ja omistamisen välinen yhteys 1920- ja 1930-luvuilla alkaneeseen maalta pakoon, mikä jatkui sodan jälkeen. Samanaikaisesti kun yhteiskunnassa jaettiin maata uudelleen (lex pulkkiset ja kalliot, siirtoväen ja rintamamiesten asuttamiset), jäi suurin osa omistamattomasta väestönosasta lähtökohtaisesti ulkopuolelle. Kun uudet tilat olivat aikaisempia pienempiä, olivat uusien pientilojen isännät ja pojat pakotettuja etsimään sivutuloja. Samaan aikaan suurempien tilojen työvoimantarve vähentyi koneistumisen myötä. samoilla työmarkkinoilla liikkuneilta maa- ja metsätyöläisiltä (sekatyömiehiltä) vähentyivät työmahdollisuudet, eikä heidän "tukikohtansa" paikkakunnalla ollut yhtä vankalla pohjalla kuin pientilallisilla, joille tila tarjosi kuitenkin perus toimeentulon. Näiltä maatyöntekijöitä ja heidän jälkeläisiään olisi syytä haastatella, ja kysyä heidän käsitystään vanhasta kunnon ajoista, jolloin gemeinschaft oli maaseudulla voimissaan. Ei ole ihme, että haluttiin tehtaan kentälle ja kaupungin valoon.

Kaupunkityöläisten lamaan perehtyneet Anu Suoranta ja Matti Hannikainen ovat tutkimuksellisesti liikkeellä hieman perinteellisemmillä linjoilla. Suorannalle tärkeä kategoria on sukupuoli, Hannikaiselle ammatti. Molemmat kuvaavat lamatilanteessa esiintynyttä vallankäyttöä. Anu Suoranta kysyy oliko sukupuolella väliä lama-ajan työmarkkinoilla. Hän pohtii lähinnä naisten kohtelua työmarkkinoilla, ja jättää miehet sivummalle. Jätän muiden arvioitavaksi, onko kyseessä nais- vai sukupuolijärjestelmähistoriaa. Suoranta olisi voinut rohkeammin korostaa omia tutkimustuloksiaan. Nyt ne hautautuvat moneen suuntaan rönsyilevän tekstin alle. Hänen tutkimustuloksensa - naiset säilyttivät työpaikkansa suomalaisessa teollisuudessa lama-aikana paljon paremmin kuin miehet - ovat mielenkiintoisia. [1] Kuten tiedetään, naisten työhön osallistuvuus on ollut Suomessa aina varsin korkealla kansainvälisellä tasolla, eikä lama-aikakaan merkinnyt Suorannan mukaan tässä suhteessa taaksepäin menoa.

Havainto on mielenkiintoinen, eikä ole täysin yhdenmukainen kansainvälisen eikä kansallisenkaan tutkimuksen kanssa. Aikaisemmin on väitetty kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen nojautuen, että (erityisesti naidut) naiset olisi savustettu takaisin hellojensa ääreen työn vähennyttyä taloudellisten lamojen aikana sekä miesten palattua sodista. Suomessakin tällainen diskurssi on ollut ainakin jossain määrin olemassa, ja esimerkkejäkin vaimojen palauttamisesta palvelusektorilta koteihin löytyy muun muassa muistitiedosta. Mutta teollisuustilasto ja yrityskohtainen informaatio kertoo suomalaisessa teollisuudessa noudatetun naisten kohdalla (ei tietoa siviilisäädystä) yleensä toisenlaista käytäntöä. On kuitenkin huomattava, että naisiakin joutui työttömäksi siksi paljon, että on täysin mahdollista, että naimisissa olleet joutuivat työttömäksi paljon useammin kuin naimattomat.

Suoranta selittää naisia pidetyn töissä tehtaissa pienemmän palkan ja paremman ammattitaidon vuoksi. Alemmat palkat johtuivat hänen mukaansa miesten rakentamasta ammattijärjestelmästä ja naisiin kohdistetusta arvostuksen puutteesta. Näin varmasti olikin, mutta alemmat palkat johtuivat myös tehtaiden sisälle syntyneestä/rakennetusta jaosta miesten ja naisten töihin. Tekstiilitehtaissa etupäässä naiset työskentelivät koneilla. Miehet toimivat laitosmiehinä, jotka olivat työskennelleet myös kutojina ennen laitosmiehen uraa, sillä heidän täytyi tuntea epäkuntoon menevät koneet. Laitosmiehille maksettiin parempia palkkoja kuin kutojille. Paperitehtaissa ja sahoilla miehet työskentelivät "isoilla" ja tärkeillä koneilla, naiset pienempää ammattitaitoa ja työprosessin kannalta pienempää vastuuta vaatineissa tehtävissä. Luultavasti suurempaa palkkaa saaneilta miehiltä odotettiin näissä tehtävissä myös suurempaa sitoutumista ja joustavuutta.

Tärkeää olisi ollut kysyä, miksi vain Suomessa naiset saivat pitää työnsä ja miehet joutuivat työttömäksi? Miksi muissa teollisuusmaissa, joissa oli sama tuotannon logiikka, laitettiin naiset ulos teollisuudesta? Eikö sama ratkaisu olisi parantanut yritysten kannattavuutta muuallakin? Vai komennettiinko heitä sielläkään koteihin? Onko kyse diskurssin luomasta harhasta. Ei Martin Saarikangaskaan saanut vetoomuksillaan naisia kotiin. Mutta jos naiset kotiutettiin, niin miten on mahdollista, että ainoastaan Suomessa kapitalisti oli niin ovela, että säästi kustannuksiaan lisäämällä naisten osuutta työssäkäyvistä lama-aikana.

Ilkeästi voisi kysyä, oliko Suomi ainoa maa, missä naista alistettiin pakottamalla nainen lama-aikana tekemään pakkovauhtista työtä pienellä palkalla? Entäpä ne miehet, jotka Suorannan tutkimustulosten käänteisen tulkinnan mukaan menettivät työnsä vielä todennäköisemmin? Ehkäpä sukupuolijärjestelmä ei ole ainoa ja sopivin kehys työttömyyden, työllisyyden ja laman tulkitsemiselle? Tällä en tarkoita sitä, etteikö lamaa pitäisi analysoida myös sen kautta, vaan että naisten ja miesten erilainen kohtelu työmarkkinoilla saattaa johtua muustakin kuin miesten halusta alistaa naista tuotantoprosessissa. Ehkäpä suomalaisen yhteiskunnan rakenne yleensä ja teollisuuden rakenne erityisesti poikkesivat läntisistä teollisuusmaista. Yhteiskuntien kehitys oli eriaikaista. Poikkeavaan kehitykseen johtaneet syyt saattoivat olla muualla, syvemmällä? [2]

Havaintoon naisten työssäkäynnin suhteellisen osuuden supistumisesta toisen maailmansodan päätyttyä voidaan lisätä, että vaikka naisten suhteellinen osuus pienentyi miesten palattua töihin, naisten määrä teollisuudessa ja työmarkkinoilla ei kuitenkaan absoluuttisesti vähentynyt. Ja tämä on hyvä muistaa kun puhutaan naisten asemasta työmarkkinoilla sodan jälkeen.

Matti Hannikainen on huomannut, että laman aikana lamautetut rakennustyömiesten kollektiiviset järjestöt eivät saaneet kunnollista neuvotteluyhteyttä työnantajien järjestöihin. Kun ei ollut työehtosopimusta, alkoivat nimellispalkat laskea. Tämän työnantajan lähes täydelliseen valta-asemaan perustuvan "automaatin" toiminnan Hannikainen kuvailee erittäin hyvin. Erityisen hyvin selitetyksi tulee nimellispalkan rooli rakennustyömiesten varatöistä saatujen palkkojen normittajana. On kuitenkin syytä muistaa, että nimellispalkkoja maksettiin lama-aikana niin harvoille, että käytännössä työttömille (rakennustyömiehelle) niillä oli vain vähän merkitystä. Eikä Hannikainen eksplisiittisesti päinvastaista väitäkään.

Hannikaisen artikkeli on erittäin pikkutarkkaa ja luotettavaa työtä, mutta eräs huomio artikkelin rajauksesta nousee. Rakennusalan (nimellis)palkkakehitystä selitettäessä ympäröivä yhteiskunta on paikoin ulkoistettu palkkakehitystä selittämästä. Esimerkiksi 1930-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta palkkakehitystä pohdittaessa olisi ollut hyvä ottaa mukaan laajemmin asuntorakentamista (talonrakentamista) koskevat kysyntä/tarjonta tekijät. Klaus Wariksen mukaan lamasta selviäminen oli selvästi yhteiskuntaluokkaan/toimialaan sidonnainen asia. Jotkut ryhmät eivät kärsineet lamasta ollenkaan, eli rahaa asuntojen hankintaan saattoi olla kovastikin. Mutta oliko Helsingissä pulaa asunnoista? Vastasiko rakentamisen määrä asuntojen tarvetta? Jos asuntotuotanto ei vastannut kysyntää, saattoivat urakoitsijat myydä asunnot hyvinkin voitollisesti. Ja tämä saattoi synnyttää palkkalupausten nousuautomaatin?

Ammattiyhdistysliikkeen suuri rooli

Olli Kangasta on askarruttanut sosiaalipoliittisten järjestelmien muuttuminen ja pysyvyys. Hänelle on annettu kirjassa myös välittäjän rooli. Hänen teemansa muutos ja pysyvyys ovat historiantutkimusta perinteisesti kiinnostaneita teemoja. Toisaalta artikkeli muodostaa samalla johdannon kirjan loppupuolella alkavaan lähinnä 1990-lamaan pureutuviin yhteiskuntatieteilijöiden artikkeleihin. Kankaan artikkelin luettuaan, ymmärtää aika paljon enemmän 1990-luvun laman aikaisten leikkausten kohdentumisesta. On katsokaas, niin, että vaikka suomalaiset pitivät laajaa tasa-arvoista perusturvaamme suotavampana ja legitiimimpänä kuin korporatiiviselle pohjalle rakentuneita ansiosidonnaisia järjestelmiä, päätyi hallitus leikkaamaan perusturvaa. Tämä johtui siitä, että vaikka yleinen mielipide on perusturvan tason säilyttämisen takana, ei yleisellä mielipiteellä ole kuitenkaan yhteistä intressiä. Sen sijaan suppeampien ihmisryhmien etujen säilyttämisen takana on voimakkaita intressiryhmiä.

Viinasen-Ahon hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen välinen konflikti asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun Kangas esittää, että taloudellinen kasvu on nopeinta sekä sellaisissa maissa, joissa työmarkkinoiden sopimusjärjestelmä on sirpaloitunut ja ammattiyhdistysliike heikko (vrt. 1930-luku), tai sitten maissa, joissa järjestelmä on keskittynyt ja ammattiyhdistysliike vahva. Heikoimmillaan taloudellinen kasvu on silloin, kun työmarkkinoilla tehdään liittokohtaisia ratkaisuja. On oletettavaa, että onnistuessaan tavoitteissaan ammattiyhdistysliikkeen nujertamisessa, voimakaksikon johtama hallitus olisi päässyt korkeintaan puoliväliin tavoitteissaan, eikä odotettua talouskasvua olisikaan tullut. Suomessa olisi edelleen 500 000 työtöntä. Miettikääpä sitä, sanoisi Mika Saukkonen.

Virpi Timonen esittelee artikkelissaan Ammattiyhdistysliikkeen työttömyysturvan leikkausten vastustajana. Timonen tulee johtopäätökseen, että vaikka monissa muissa maissa - kuten Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa - ammattiyhdistysliikkeen rooli sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa on vähentynyt, ei vastaavaa voida sanoa tapahtuneen Suomessa tai Ruotsissa. Ei ainakaan samassa mittakaavassa. Kankaan yhteydessä esitetty selitys siitä, miksi ansiosidonnaista turvaa ei karsittu, mutta työttömien perusturvaan kajottiin, pätee kaiketi tässäkin. Ja samat asiat selittää myös sen, ketkä kuuluvat A- ja ketkä B-luokan työttömiin.

Christian Kroll ja Helena Blomberg ovat vertailleet ruotsalaisen ja suomalaisen sanomalehtien työttömyyskirjoittelun eroja. Yllätys ei liene, että ruotsalaisten lehtien mielestä työttömyys riitti rangaistukseksi työttömille. Täystyöllisyysajatusta ei myöskään heitetty Ruotsissa historian romukoppaan, toisin kuin Suomessa. Harjoitetun politiikan perusteita ei myöskään hyväksytty Ruotsissa yhtä kritiikittömästi kuin Suomessa, ja Ruotsissa keskusteltiin myös noudatetun politiikan seurauksista.

Omassa artikkelissaan Merja Lind esittelee aikakauslehti Imagen työttömyyttä ja lamaa koskevaa journalismia. Lind kertoo artikkelissaan kuinka nuorsuomalaisia piirejä lähellä ollut ja vallinneen yhteiskuntajärjestyksen purkamiseen pyrkinyt lehti kuvasi laman kohdanneita yksilöitä yhteiskunnan rattaissa. Lindin valitsemista lainauksista välittyy Imagen journalismin raadollinen populismi, missä heikko tehtiin vieläkin heikommaksi hyvinvointivaltion uhriksi tai sitten oman elämänsä sankareiksi, jotka kaiken menetettyään kimmahtavat kuin kumiukot uuteen menestykseen.

Mielenkiintoinen on myös kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen artikkeli 1990-luvun tietoyhteiskunnasta ja talouskriisistä. Salmi kuvaa artikkelissaan tilannetta, ja tapaa, joilla joustavalle suomalaiselle kerrottiin, että uuden teknologian oppiminen ja omaksuminen on avain onneen ja uuteen parempaan elämään. Salmi muistuttaa näin olleen koko ajan moderniin maailmaan siirryttäessä. Erityisesti häntä näyttää innoittaneen H. G Wells. Salmi muistuttaa meille kerrotun myös siitä, mitä tapahtuu, jollei pystykään omaksumaan uusinta teknologiaa: sellainen pelaaja komennetaan vaihtopenkille, eikä valmentaja määrää häntä enää koskaan kentälle, eivätkä kilpailevatkaan seurat tee enää sopimusta hänen kanssaan.

Koko porukan huoltaja ja ylipäävalmentaja Jorma Kalela on lopetusartikkelissaan huolissaan suomalaisen alaluokan mahdollisesta syntymisestä 1990-luvun laman seurauksena. Hän päätyy useiden muiden tapaan johtopäätökseen, että Suomea uhkaa uuden alaluokan synty, jollei nyt noudatetun yhteiskuntapolitiikan suuntaa käännetä.

Kirja on mielenkiintoinen kokoelma laadukkaita artikkeleita. Toimittajilla olisi ollut mahdollisuus sitoa kirjasta aika paljon tiukempikin paketti, mutta se olisi vaatinut runsaasti aikaa ja resursseja, joita ei tässä maassa ole tarjolla ilmaiseksi. Yhteispeli historia ja yhteiskuntatiede-osastojen välillä jäi verraten vaatimattomaksi. Näiden koostumusten sisällä näyttäisi yhteispeli sujuneen parhaiten ketjuissa Häkkinen-Virkkunen-Saaritsa ja toisaalta Kangas-Timonen-Salmi. Keskikentän keskustasta Kettunen ja Kiander löysivät jokseenkin hyvin toisensa, mutta avauspeli oli joko liian vaikeaa, tai sitten avaavia syöttöjä ei ollut ollenkaan. Historia tuntee kuitenkin monia loistavia joukkueita, joiden yhteispeli kangerteli turnausten loppuvaiheessa. Tällaiset joukkueet eivät ehkä voittaneet, mutta niiden peliä oli hauska katsella.

Jarmo Peltola, tutkija, Tampereen yliopisto

Viitteet

[1] Saman tuloksen olen itse saanut lama-ajan Tamperetta koskevassa toistaiseksi julkaisemattomassa tutkimuksessani.

[2] Vrt. Peltola, Jarmo, Why did the Unemployment Rate Vary? Finnish Interwar Unemployment in a Comparative International Context, in Myllyntaus, Timo (ed.) Economic Crises and Restructuring in History, Experiences of Small Countries, St Katharinen 1998.