Oppositiopolitiikan ohdakkeisuudesta Skp:ssä

Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. Oppositions within the Finnish Communist Party in Soviet Russia 1918-1935. Kikimora publications. Series B:27, Helsinki 2003. 360 s.

Professori Jukka Paastela on suomalaisen sosialismin tutkijana pitkän linjan tekijämies, joka on julkaissut tutkimuksia jo neljällä vuosikymmenellä. Hänen kommunismia käsittelevä tuotantonsa ei ole kovin tunnettua, kenties politologisten painotusten tai julkaisukielen takia. Paastela avasi Suomessa keskustelun kommunismin mustasta historiasta jo pari vuotta ennen kohuteoksen suomenkielistä käännöstä ja sen poikimaa debattia.

Uusimmassa tutkimuksessaan Finnish Communism under Soviet Totalitarianism Paastela tarkastelee Suomen kommunistisen puolueen (Skp) sisäisiä oppositioryhmittymiä puolueen perustamisvuodesta 1918 "voittajien kongressiin" vuonna 1935. Suomalaisella kommunismilla oli kaksi kotimaata, mutta käytännössä puoluetta pyrittiin tutkimusjaksolla johtamaan Neuvosto-Venäjältä. Punapakolaisten pettymys maailmanvallankumouksen tyrehtymiseen purkautui puolueen sisäisten kuppikuntien välienselvittelyiksi, joista tunnetuimpia lienevät Kuusisen klubin murhat. Paastela kuvaa suomalaisen emigranttikommunismin vakiintumista kysyen, mistä puoluejohdon haastanut oppositio kulloinkin kumpusi ja miksi puolue kehittyi yhä totalitaarisemmaksi.

Paastela erottelee Skp:n sisäpiiristä neljä selkeää oppositiosuuntausta: murhaopposition (1920-1923), Kuusisen (1919-1921), Rahjan (1921-1927) sekä Mannerin ja Malmin opposition (1928-1935). Valtakamppailujen voittajaksi ja puolueen päälinjan määrittelijäksi selviytyi lopulta Otto Wille Kuusinen, entinen oppositiojohtaja siis hänkin. Paastela hakee varhaisten oppositioiden taustalta työväenluokkaisen rivijäsenistön kaunaa puolue-eliittiä kohtaan, mikä neuvostopuolueessa ilmeni ns. työläisoppositioina. Tärkeitä selittäviä tekijöitä ovat myös itse emigranttius sekä suomalaisten kyky mukautua radikaalisti kotimaasta poikkeaviin neuvosto-olosuhteisiin. Vertailukohtaa voisi hakea esimerkiksi amerikansuomalaisten sosialistien linjariidoista vuosisadan alkupuolella.

Skp:n tärkeimmät oppositiojohtajat esitellään teoksessa omissa alaluvuissaan. Tutkimus- ja muistelmakirjallisuuteen perehtyneelle suomalaiselle lukijalle sinänsä tervetulleet henkilökuvat eivät tarjoa uutta tietoa. Laajahko johdatus Suomen vanhan työväenpuolueen historiaan ja vuoden 1918 tapahtumiin sen sijaan on perusteltu, sillä Skp:n oppositiot saivat osan käytinvoimastaan Suomen vallankumouksen epäonnistumisesta ja siitä, että kansanvaltuuskunnassa tyrineet intelligentit johtivat myös Skp:tä. Historiantulkinnoista keskusteltiin puolueessa juurta jaksain, ja 1930-luvun mannerilaisuus sekä ryhmittyi että kaatui pitkälti kriittisen historianäkemyksensä ympärille.

Historiantutkijana Paastela ei pyri piilottamaan päättelyn etenemistä ja lähdeaineiston aukkoisuutta, mikä on miellyttävää. Toisaalta tekstiä vaivaa tietty keskustelemattomuus: Paastela ei ainakaan avoimesti haasta tai kiistä edeltävien kommunismitutkijoiden tulkintoja vaan tyytyy korjaamaan muistelmakirjallisuuden karkeimpia ylilyöntejä. Näin hän myös välttyy viittaamasta jatkuvasti Tauno Saarelan ja Kimmo Rentolan uraauurtaviin tutkimuksiin. Paastela ohittaa esimerkiksi Saarelan väitöskirjan perinpohjaiset kuvaukset Kuusisen oppositioista ja Skp:n vuoden 1921 myrskyisästä puoluekokouksesta muutamalla "katso myös Saarela" -tyyppisellä alaviitteellä. Perusasioissakaan, kuten laittoman Skp:n jäsenmäärän suuntaa-antavassa arviossa, Paastela ei käytä kollegoidensa julkaisemia tarkempia tietoja. Varsinkin ulkomaisille lukijoille Paastela näyttäytyy liian usein ensimmäisenä suomalaisena tutkijana, joka on perustanut tulkintansa venäläisiin alkuperäislähteisiin.

Julkaisukielen valinta herättää kysymyksen, kenelle teos oikeastaan on kirjoitettu. Kovin harvat kommunismista kiinnostuneet suomalaiset - liikkeen veteraaneista puhumattakaan - vaivautuvat lukemaan aiheesta toisella kotimaisella, englanniksi. Voisi siis olettaa, että Paastela on kirjoittanut tutkimuksensa kansainväliselle tutkijayhteisölle, jolle suomalaiskommunistien keskinäiset kähminnät eivät ole kiinnostavia sinänsä. Paastelan johtopäätösluku kilpistyy neljään sivuun, joissa tyydytään toteamaan, että Skp:n "voittajien kongressissa" vuonna 1935 kukaan ei enää nauranut Kuusiselle: totalitarismi Skp:ssä oli toteutunut.

Mielestäni tutkimuksen pääotsikossa peräänkuulutettu "neuvostototalitarismi" liittyy ilmeisimmin vain 1930-luvulle ulottuneen mannerilaisen opposition hahmottumiseen ja tuhoamiseen. Stalinismin paljon puitu käsite saattaisi sopia tarkoitukseen vielä paremmin. Muiden suuntausten taustana oli enemmän tai vähemmän sekava, sisällissodasta toipuva Neuvosto-Venäjä sekä kulloinkin ajankohtaiset tapahtumat Suomen puolella. Aikakausien erona oli esimerkiksi se, että Kuusisen klubin ilmiselviin murhiin osallistuneet saattoivat selvitä lievillä rangaistuksilla, kun taas osin fiktiiviseen mannerilaisoppositioon yhdistetyt henkilöt menettivät 1930-luvulla usein henkensä. Paastela kuvaa Skp:n oppositiot suomalaisten keskinäisinä kahinoina pätevästi, mutta niiden kytkeminen osaksi neuvostohistoriaa tai teoreettista keskustelua totalitarismin olemuksesta jää puolitiehen.

Reunahuomautuksista huolimatta Paastelan tutkimuksessa on paljon ansioita. Hän tuottaa rahjalaisuudesta ja mannerilaisuudesta uutta tietoa ja tarkastelee puolueoppositioita tuoreista näkökulmista. Esimerkiksi Hanna Malmin savustamista puoluejohdosta 1930-luvulla lähestytään kommunistisen uuskielen vivahteiden analyysilla, kysymällä, edustivatko Hannan syrjäpyrinnöt "vaistonvaraisuutta, spontaanisuutta, itsevirtauksellisuutta, luxemburgilaisuutta" vai kaikkia näistä. Kielen hallinta oli emigranteille ensiarvoista: venäjänsuomalainen bolshevikki Eino Rahja nautti ansiotontakin arvonnousua kyetessään kommunikoimaan johtavien venäläisten tovereiden kanssa sujuvasti heidän äidinkielellään.

Joni Krekola, tutkija, Helsingin yliopisto