Museotyön yllätyksiä:
Kullervo Mannerin kohtalo paljastui

Tampereen Lenin-museossa järjestettiin 90-luvun puolivälissä erikoisnäyttely "Vankileirien saaristo". Aineisto siihen saatiin Komin tasavallan kansallismuseosta Pohjois-Venäjältä. Pohjatyön näyttelyyn oli tehnyt tutkija E.A. Ananina. Suomensukuisten syrjäänien asuttaman Komin tasavallan alueella oli Stalinin aikana ollut useita vankileirialueita. Leireillä menehtyi venäläisten lisäksi paljon ulkomaalaisia.

Lenin-museon näyttelyssä kiinnitettiin luonnollisesti huomiota suomalaiskohtaloihin noilla leireillä.

Komin tiedeakatemian tutkija Aleksandr Popov oli saanut paikallisista arkistoista selville esimerkiksi Kullervo Mannerin kohtalon. Tutkijaryhmänsä kanssa hän selvitti myös Mannerin hautapaikan sijainnin Komissa.

Kullervo Manner oli papin poika Vampulasta. Hän kohosi sosialidemokraattisesta puolueesta Suomen eduskunnan puhemieheksi, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan johtotehtäviin, punakaartin ylipäälliköksi. Kullervo Manner valittiin Suomen kommunistisen puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, kun ensin oli tiedusteltu ketä Lenin pitää paikalle parhaana. Manner oli myös Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen.

Neuvostoliitossa Manner ja hänen vaimonsa Hanna Malm vangittiin vuonna 1935 ja sijoitettiin tarkoituksellisesti eri vankileireille. Malm joutui Solovetskin luostarisaarelle, missä hän hukuttautui puroon. Manner sijoitettiin Uhtpetshin työleirille.

Uhtpetsh-leiri

Uhtpetsh-leirin (Uhta-Petshoran) imperiumi käsitti noin miljoonan neliökilometrin alueen eli pinta-alaltaan kaksi Ranskaa.

Kesällä 1929 Uhta-joelle lähetettiin vankileirien johdon erityinen geologinen tutkimusretkikunta organisoimaan laajoja geologisia tutkimustöitä ja Petshoran alueen öljy- ja kivihiiliesiintymien teollista hyötykäyttöä silmälläpitäen.

Vankileirien johdon Uhtan tutkimusretkikunta saapui Tshibjuun Arkangelin alueen Kemistä Umba-laivalla (Petshoralle saakka) 21. elokuuta v. 1929. Siihen kuului Solovetskin leirien 125 vankia ja se pani alulle kokonaisen Uhta-Petshorskin leirien imperiumin. He kulkivat Petshora joelta 312 km Izhma- ja Uhta- jokia kuin jokirosvot 800 vuotta sitten. Veneitä vedettiin vetohihnoilla 7-8 ihmistä vuorollaan. Lepotaukoja pidettiin 2-3 kertaa viikossa ja silloinkin vain 2-3 tuntia.

30-luvun alun dokumentti "Sisäministeriön vankileirihallinnon Uhta-Petshorskin leirin perusosoittimien tilasto toiselle viisivuotissuunnitelmalle" osoittaa niiden töiden laadun, joita tehtiin leirin alueella: öljynporaus, öljytuotteiden käsittely, kivihiilen louhinta, radiumin louhinta.

Juuri radiumin kanssa joutui Kullervo Manner tekemisiin ja se koitui hänen kohtalokseen. Vodnin kylä antoi 1931-1957 raskasta radioaktiivista ainetta 176 g. Työntekijöillä kuten Mannerilla ei ollut aavistustakaan radioaktiivisesta säteilystä, muttei silti välitetty tuolloin tunnetuistakaan säteilyturvamääräyksistä, koska ihmisainesta riitti!

Heinäkuun 5. päivänä 1938 Uhtpetsh-leiri järjestettiin uudelleen: Uhtizhem-leiriksi, Vorkuto-Petshorin leiriksi ja Pohjoiseksi rautatieleiriksi. Vankien määrä kohosi 100 000 ihmiseen vuonna 1936 ja 1.1.1942 200 000 ihmiseen. Vankien leireille 1939-1940 saapunut uusi sukupolvi ei kohdannut siellä ketään aiemmista asukeista. "Alkuasukkaat" olivat kuolleet.

Mannerin kohtalo

Manner vangittiin Neuvostoliitossa 1. heinäkuuta 1935. Manner oli tuomittu aikaisemminkin, vuonna 1911 Helsingissä tsaari Nikolai II:n halventamisesta.

Toisen kerran Mannerin tuomitsi Neuvostoliiton Korkeimman oikeuden sotakollegio 9.-12. marraskuuta 1935 Venäjän Federaation rikoslain 58. pykälän 4. kohdan perusteella kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Kirjeessään Neuvostoliiton pääsyyttäjälle 24. tammikuuta 1936 Kullervo Manner kertoo kärsimyksistään - siirroista leiristä toiseen ja pyytää sijoittamaan hänet vaimon Hanna Malmin kanssa (hänet tuomittiin myös kymmeneksi vuodeksi) samaan vankileiriin.

Kirjeessä on kiinnostavat rivit: "Jos te pelkäätte Suomen rajan läheisyyttä leiristä, niin minun on syytä sanoa, että en koskaan jätä Neuvostoliittoa, sosialistista isänmaatani, ilman kommunistisen puolueen ja Neuvostohallituksen lupaa. Pidän itseäni epäoikeudenmukaisesti kärsineenä."

Uhtpetshin työleirin kasvattajan Sheininin tekemässä luonnekuvauksessa Mannerista sanotaan: työskentelee päivystäjänä, erittäin yritteliäästi, työn laatu on hyvää, kurinalainen, ei ole hallinnollisia rangaistuksia, osallistuu kulttuuritoimintaan, hyväksytty iskurityöläiseksi.

Koko leirissäoloajan hän jatkoi vaimonsa etsimistä. Kaipaus ja murtunut terveys alkoivat tuntua. Hän kuoli 15. tammikuuta 1939 keuhkotuberkuloosiin. Näin on kirjoitettu Mannerin kuolintodistukseen. Hänet on haudattu Tshibjun kylän ensimmäisen vesilaitoksen hautausmaalle lähelle Uhtaa "valtion ruumisliinoissa, haudan syvyys 2 metriä ".

Professori Aleksandr Popovin selvitysten mukaan todellinen kuolinsyy oli radioaktiivinen säteily, jota Manner sai jouduttuaan käsittelemään radioaktiivista vettä vankileirillä.

Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio kirjoittavat laatimassaan johdannossa Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoon 1932-33 "Rakas kallis toveri" (Juva 1997), että Kullervo Mannerin kuolema ei selvinnyt vuoden 1962 rehabilitointiasiakirjoista. "Silloinen KGB oli yhtä tietämätön Mannerin kuolemasta kuin miljoonien muidenkin kohtalosta." Sen jälkeen he kertovat seitsemän eri huhua Mannerin kohtalosta. Ratkaisun avain sijaitsikin Komin tasavallassa ja vuoden 1995 jälkeen sen olisi löytänyt myös Lenin-museosta.

Kullervo Mannerin merkitystä suomalaisessa työväenliikkeessä ja hänen kohtaloaan Neuvostoliitossa käsiteltiin eduskunnan varapuhemiehen Jukka Mikkolan elokuussa 2000 Vampulassa järjestämässä Kullervo Manner -seminaarissa. Sen yhteydessä olleessa Lenin-museon järjestämässä näyttelyssä oli esillä myös Komin KGB:n arkistoista löytyneitä asiakirjoja Kullervo Mannerin vankileirikohtalosta. Seminaariin tuli myös tervehdys Komista: "Herättää kunnioitusta suhtautuminen historialliseen muistoon nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti sellaisiin historiallisiin ja traagisiin henkilöihin kuin Suomen entinen eduskunnan puhemies ja sittemmin eräs Kominternin johtajista Kullervo Manner. Vampulassa järjestettävä seminaari on siitä parhaimpia osoituksia. Venäjän Federaation valtioneuvos, historiatieteen tohtori, professori Aleksandr Popov."

Stalinin terrorin suomalaisia uhreja

Komin pääkaupungin Syktyvkarin Memorial-seuran arkistossa on tiedot seitsemästä suomalaisesta, jotka ammuttiin samana päivänä 31. lokakuuta 1938. He olivat Pekka Ahvenainen, Ferdinand Venäläinen, Vilho Grön, Eino Kauppinen, Antero Miettinen, Risto Niemelä ja Albin Suhonen.

Vanhin heistä - Risto Niemelä oli 40-vuotias. Nuorin Eino Kauppinen vasta 28-vuotias. Kaikki olivat kotoisin Suomesta. Kauppinen ja Grön Helsingistä, Venäläinen Savonlinnasta, Miettinen Jyväskylästä, Niemelä Oulusta ja Ahvenainen Viipurin läänistä. Kun heidät vangittiin (5-6. helmikuuta 1938), niin kaikki Venäläistä lukuun ottamatta asuivat Syktyvkarissa ja olivat töissä sahalla ja rakennuksilla. Venäläinen asui Sheljaurin kylässä Petshoralla. Hän työskenteli laivan konemiehenä ja hänet vangittiin vähän myöhemmin 10. helmikuuta.

Mutta miten he joutuivat Syktyvkariin, missä heidän elämänsä traagisesti katkesi? Ja minkä takia heidät ammuttiin?

Parhaimmat tiedot on Vilho Grönistä. Hän syntyi 1906 Helsingissä. Ammatiltaan hän oli latoja kirjapainossa. Vaimo Liisa oli töissä pakkaustehtaalla. Hän osallistui nuoruudessaan vasemmistolaiseen ja kommunistiseen liikkeeseen. Vuonna 1928 hänet jopa vangittiin osallistumisesta vappumielenosoitukseen, mutta vapautettiin vuorokauden päästä. Mutta vuonna 1929, kun kommunistinen puolue kiellettiin, hän erosi siitä. Ilmeisesti kommunisteihin kuulumisen vuoksi Vilho erotettiin työstään vuonna 1931. Työnvälityksessä Vilho tapasi erään venäläisen Rybinin, joka värväsi työttömiä laittomasti töihin Neuvostoliittoon. Oliko hän valkoemigrantti, joka tienasi näin, vai KGB:n mies? Viimeksi mainittu on varsin todennäköistä, sillä hän värväsi suuria työttömien joukkoja Neuvostoliittoon helposti. Mutta takaisin he eivät enää päässeetkään.

21. elokuuta 1932 Vilho Grön ja hänen lisäkseen 30 muuta suomalaista kuljetettiin moottoriveneellä Neuvostoliiton puolelle. Mutta pian Grön sai kirjeen vaimoltaan, joka kertoi, että perhe häädetään asunnostaan. Hän päätti tulla takaisin hakemaan vaimonsa ja tyttärensä. Rajan ylityksessä hänet pidätettiin ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi työleirille Lusaan (nykyisin Kirovin alueella). Siellä metsätöissä hän ymmärsi varsin pian erehdyksensä rajan ylityksessä. Hän yritti karata leiriltä, mutta jäi kiinni. Hänet tuomittiin nyt vuodeksi keskitysleiriin. Keväällä 1936 Vilho Grön saapui Tshibjun kylään, Uhtpetsh-leirin keskukseen. Näin hän joutui Komin tasavaltaan.

Vuonna 1937 Grön vapautui, muttei voinut matkustaa pois. Hän ei saanut mennä isoihin kaupunkeihin. Ja kuten monet muut hänen kaltaisensa hän jäi Komin ainoaan kaupunkiin Syktyvkariin. Hän meni töihin sahalle. Syktyvkarissa oli tuohon aikaan kokonainen suomalaisyhdyskunta. He olivat suomalaispakolaisia. Joku oli jo ollut leirillä, joku karkotettu, joku lähetteellä töissä. Tiedetään vain heidän nimensä: Väinö Kuparinen, Miettinen, Timo Leinonen, Artturi Suhonen, Kustaa Nenonen, Harju, Nenonen, Niemelä, Sipola, Raitanen, Urho Harju.

Grön yritti ottaa yhteyttä Suomen konsulaattiin Moskovassa ja pyrkiä sitä kautta takaisin Suomeen. Mutta se oli myöhäistä. Grönin kuulustelupöytäkirja on ohut, vain kaksikymmentä sivua. Mutta ne sivut veivät häneltä hengen. Häntä syytettiin vakoilusta. Kuulusteluissa vakoilusta ei edes puhuttu. Pöytäkirjoissa on selvitetty hänen henkilöhistoriansa ja kirjeenvaihtonsa omaistensa kanssa. Ja lopuksi todetaan syylliseksi 58. pykälän 6. kohtaan Venäjän rikoslaissa. Grön ei tunnustanut syyllisyyttään. Grön ammuttiin 31. lokakuuta 1938.

Tämä oli ensimmäisiä julkisuuteen tulleita asiapapereita, missä tuomittiin vieraan valtion kansalainen eikä edes vaivauduttu ilmoittamaan maan lähetystölle. Tällaisiin pikkuseikkoihin neuvostolaki ei kiinnittänyt huomiota. Yleensä syyttäjät tekaisivat syytteen. Mutta tässä oli senkin suhteen hällä väliä. Syyttäjät eivät edes vaivautuneet todistamaan syytettyä vakoiluun syyllistyneeksi. Mutta silti oli kyse ihmisen kohtalosta - elämästä ja kuolemasta. Voidaan vielä todeta, että vuonna 1989 Vilho Grönin maine puhdistettiin.

Aimo Minkkinen
Lenin-museon johtaja