Työtä työttömille vai tuotantoelämän palvelua?
Työnvälityksen historia Suomessa 1897-1941

Julkisen työnvälitystoiminnan aloittamisesta tuli Suomessa tammikuussa 2003 kuluneeksi sata vuotta. Samoihin aikoihin valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani tutkin Suomen julkisen työnvälitysjärjestelmän rakentamista, työnvälityksen rakennetta ja työnvälityksen yhteiskunnallista asemaa vuosina 1897-1941. Tavoitteenani on ollut laatia toista maailmansotaa edeltäneen Suomen julkisen työnvälitysinstituution rakentamista ja sen rakennetta koskeva perustutkimus. Työhöni kuuluvat myös katsaus suomalaista työnvälityshistoriaa koskeviin aiempiin aiheenkäsittelyihin, tarkastelu suomalaisesta työnvälityskysymyksestä kansainvälisessä yhteydessä sekä Työväen arkistossa säilytettävä mittava tilastoliite. Tiedonhakua helpottamaan on laadittu liitteistä löytyvät asia- ja henkilöhakemistot.

Suomen julkisen työnvälitysjärjestelmän vuosina 1897-1941 tapahtunut rakentaminen oli monivaiheinen kehitysprosessi. Kyse oli yksinkertaistaen teollisen Suomen vision omaavien sosiaaliliberaalien porvarien ajamasta ja maltillisten sosialistien tukemasta hankkeesta soveltaa Suomeen Württembergissä 1890-luvun puolivälin tienoilla käyttöönotettua kunnallisen työnvälityksen mallia. Toteutuessaan se merkitsi 1800-luvun lopun Suomessa vapaana rehottaneen yksityisen paikanvälitystoiminnan rajoittamista ja yhteiskuntapoliittisia tarkoitusperiä palvelevan kunnallisen työnvälitysmonopolin luomista. Julkinen työnvälitys ei silti saavuttanut ennen toista maailmansotaa sille kaavailtua yleisen työmarkkinakeskuksen asemaa, vaikka suomalainen työnvälitysideologia ja työnvälitystä koskevat säädökset onnistuttiinkin muokkaamaan saksalaisen esikuvansa mukaisiksi.

Ajatus Suomen suurimpiin kaupunkeihin perustettavasta, ajan mittaan valtion tukemasta ja sittemmin myös maaseudulle ulottuvasta työnvälitysjärjestelmästä ei ollut agraarisen Suomen vision omaaville maalaisliittolaisille mieleinen. Idea suomalaisten itsenäisesti organisoimasta työnvälitysjärjestelmästä ei miellyttänyt myöskään suuriruhtinaskunnan aikaisia venäläisiä vallanpitäjiä. Julkisen työnvälitysjärjestelmän Suomeen luominen eteni vaivihkaa ja vaiheittain sen vastustajien heikoilla hetkillä. Työnvälitystä käyttävät palkkatyöläiset nähtiin pitkään yhteiskunnan heikoimpana aineksena ja työnvälitykseen oltiin valmiita panostamaan vain työttömyyden torjuntaan ja sen käsittelyyn liittyvänä metodina. Ideologisilta perusteiltaan tuotantoelämän palveluun ja monialaisen työmarkkinaorganisaation luomiseen tähdänneet työnvälitysuudistukset ujutettiin Suomeen työttömyyspolitiikan varjolla.

Kunnallisesti organisoidun ja valtion tukeman julkisen työnvälitysjärjestelmän luomisessa on jatkosotaan mennessä havaittavissa Suomessa kolme perusvaihetta. 1800-luvun lopun työttömyyskausista alkanut ja Suomen itsenäistymiseen ulottunut kunnallisen työnvälityksen ja työnvälityssäädösten ensimmäisenä järjestelykautena luotiin kunnallisen työnvälityksen käytänteitä Helsingin kunnallisen työnvälitystoimiston viitoittaman mallin mukaisesti ja laadittiin valtiopäivillä maan ensimmäistä työnvälitysasetusta. Itsenäistymisen yhteiskunnallisesta kriisistä kolmekymmentäluvun lamaan ulottuneella itsenäisen Suomen työnvälityspolitiikan järjestelykautena luotiin valtiollisen työnvälityspolitiikan hallinnolliset ja ideologiset rakenteet ja työnvälitys rajoitettiin kuntien ja luvan saaneiden yhdistysten monopoliksi. Kolmannella kolmekymmentäluvun lamasta jatkosodan alkamisvuoteen ulottuneella kaudella toteutettiin työnvälityksen puhdistaminen sille laman aikana muotoutuneesta työttömyyden hallintaorganisaation roolista. Suomi sitoutui noudattamaan Kansainvälisen työjärjestön työnvälitystä koskevia suosituksia. Toisen maailmansodan kynnyksellä tehdyt ratkaisut poikkesivat kuitenkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa tehdyistä ratkaisuista sitoa työnvälitys aiempaa tiiviimmin työttömyyspolitiikkaan ja työttömyysvakuutuksen hallinnointiin. Vuoden 1941 alussa tehty valtionhallinnollinen ratkaisu siirtää työnvälitys sosiaaliministeriön alaisuudesta yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriön alaisuuteen päätti Suomessa aina vuosisadan vaihteesta vallalla olleen työnvälityksen sosiaalipoliittisen kauden.

Suomen julkisen työnvälitysinstituution keskeisimmät rakentajat Eino Kuusi, Einar Böök, Santeri Ivalo ja A. H. Karvonen olivat kaikki porvarillisia reformisteja. Työnvälityskysymys miellettiin silti työväen asiaksi ja sitä käsiteltiin juuri sellaisena niin eduskunnassa kuin kunnallisessakin päätöksenteossa. Myös sosiaalidemokraattisten vaikuttajien rooli toista maailmansotaa edeltäneen Suomen julkisen työnvälitysjärjestelmän rakentamisessa oli merkittävä. Heistä aktiivisimpia olivat Nils af Ursin, Miina Sillanpää, Matti Paasivuori ja Johan Helo.

Birger Holm, Vantaa

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Työtä työttömille vai tuotantoelämän palvelua? Työnvälityksen historia Suomessa 1897-1941. Helsingin yliopisto, historian laitos, 2003.