Enemmän työtä, vähemmän kulutusta.
Suomalainen arki säännöstelyvuosien aikana

Viljan säännöstelykortti. Elokuu 1949. Kansan Arkisto.

Luokitellut annokset

Kesällä 1941 syttyneen jatkosodan odotettiin aluksi jäävän lyhytkestoiseksi kesäsodaksi. Kun sotaa oli kulunut miltei vuosi, astui maassa voimaan laki työvelvollisuudesta. Se määräsi kaikki 18-65-vuotiaat kansalaiset ottamaan vastaan heille osoitetut työt. Rintamamiesten työvoima oli saatava korvatuksi. Kaikkein pahinta työvoimapulaa kärsittiin maa- ja metsätalouden piirissä. Useat naiset opettelivat kokonaan uudet ammatit, koska esimerkiksi kaupan alalla työvoiman tarve oli vastaavasti vähentynyt. Kaupunkilaisten työvoimaa pyrittiin mahdollisuuksien mukaan kanavoimaan maaseudulle, ja yhtenä parhaimmista houkuttimista tähän toimi ruoka.

Kansalaiset oli jaettu eri kulutusryhmiin sen mukaan, minkä ikäisiä he olivat ja minkä tyyppistä työtä he tekivät. Selkeintä ja tuntuvinta jako oli leipäviljan kohdalla. Välirauhan aikana voimaan tulleen jaon mukaan ryhmiä oli viisi: A eli pienet lapset, B eli henkisen työn tekijät ja miltei kaikki naiset. C-luokkaan kuuluivat raskasta työtä tekevät miehet ja D-luokkaan miehet ja naiset, jotka olivat erityisen raskaissa töissä. Suurin osa henkisen työn tekijöistä asui kaupungeissa, mutta mikäli he lähtivät järjestettyyn työntekoon maaseudulle, he saivat samat suurimmat mahdolliset ruoka-annokset kuin maatyöläisetkin.

Varsinkin kaupunkilaisnaisten kohdalla B-luokan annokset olivat jättäneet usein jälkensä. Annoksilla pysyi hengissä ja terveenä, mutta laihuus ja kalpeus olivat yleisiä tunnusmerkkejä, joista maaseudun asukkaat saattoivat tunnistaa kaupungista tulleet työntekijät. Työkomennuksilta säästyivät vain sellaiset henkilöt, jotka pystyivät osoittamaan olevansa tarpeellisia muualla, kuten pienten lasten äidit.

Talven lähestyessä toiseksi työhoukuttimeksi tuli lämmitys. Polttopuusta oli pulaa koko sodan ajan. Niin aikuisia kuin koululaisiakin kannustettiin hakkaamaan oma mottinsa polttopuita. Motti oli kanteiltaan metrin mittainen kuutio puita, jotka työstettiin tietyillä metsäalueilla kasvaneista puista. Valtavista hakkuutalkoista huolimatta ei puita saatu sodan aikana tarpeeksi kokoon, ja esimerkiksi virastojen lämpötilat pidettiin sodan ajan 16 celciuksessa. Puuta kului asuntojen lämmityksen lisäksi myös liikenteen ylläpitämiseen, sillä bensiinin puutteen takia oli autoihin lisätty puukaasuttimet eli häkäpöntöt.

Työvelvollisten määrää oli sodan edetessä laajennettava aina vaan uusiin ihmisryhmiin. Työhön velvoitettujen naisten määrä kasvoi, kun valtio jakoi kutsuja myös lapsensa Ruotsiin lähettäneille äideille sekä palvelushenkilökuntaan kuuluneille. Myös aina vain nuorempia kansalaisia kutsuttiin työhön. Ruumiillisen työn tarpeellisuudesta kertoo sekin, että vuonna 1942 edellä mainittujen vilja-annosten jakoperiaatteita muutettiin. Uusiksi määrityksiksi tulivat raskaanpuoleisesta työstä kertova C-kortti, raskaasta työstä saatu D-kortti sekä erittäin raskaasta työstä tullut E-kortti.

Nuorten eli yli 15-vuotiaiden työvelvollisuus tarkoitti sitä, että koulutyön loputtua oli pelkässä levossa vietetty kesäloma mahdoton ajatus. Nuoria kannustettiin työnteon lisäksi keräämään teollisuudelle kaikkea mahdollista materiaalia jätepaperista eläinten luihin. Varsinkin lasten kohdalla hyödynnettiin erilaisten pisteiden keruuta ja muita kilpailutehtäviä. Keruukilpailuista oli maanlaajuista hyötyä, koska kaikki marjat, sienet ja kävyt oli saatava metsistä hyötykäyttöön mahdollisimman vähällä aikuistyövoimalla.

Korvikekulutusta

Pulan perussyynä oli ulkomaankaupan raju supistuminen ja talvisodan alueluovutusten aiheuttama peltopinta-alan pieneneminen. Karjalan peltoja pyrittiin kylvämään heti kun alueiden takaisinvaltaus sen mahdollisti, mutta työvoimapulasta kärsittiin siellä samaan tapaan kuin muualla Suomessakin. Ulkomaankaupan tyrehtyminen oli alkanut vuonna 1939, jolloin vienti oli jo supistunut hyvin pieneksi. Vuoteen 1942 tultua elintarvikkeiden vientiä ei tapahtunut enää lainkaan. Kaikki mahdolliset elintarvikkeet oli pidettävä kotimaassa. Tuonti oli hyvin pitkälle Saksan varassa. Sieltä saatiin perustuotteita kuten leipäviljaa ja myös täällä tuntemattomampia tuotteita kuten soijajauhoja.

Sokeri oli ollut kortilla jo vuoden 1939 syksystä lähtien ja marjat oli siksi säilöttävä uusien, kemiallisten säilöntäjauheiden avulla. Sokerin makeutta nousi korvaamaan sakariini. Sokerin lisäksi oli vuonna 1939 säännöstelty myös kahvin kulutusta, ja sitä seurasikin lukemattomien korvikevariaatioiden kehittely. Kahvinkipeä kansa kiskoi talkoilla maasta voikukanjuuria, paahtoi rukiin siemeniä ja kuivatti tammenterhoja saadakseen kuumaa juomaa, joka edes väriltään muistuttaisi kahvia. Sakariinilla maustetun korvikkeen kanssa voitiin tarjota vaikkapa ruisjauhoista leivottua kakkua, joka voitiin makeuttaa perunajauhoista keitetyllä siirapilla.

Naapurissa kyläily oli tärkeimpiä rentoutumistapoja kotirintaman arjessa. Muita tapoja olivat lukeminen, kirjeiden kirjoittaminen rintamalle ja elokuvissa käynti. Keskivertosuomalainen kävi elokuvissa sodan aikana noin kymmenen kertaa vuodessa. Kirjallista viihdettä ja elokuvia kulutettiin ennätysmääriä, koska kansa halusi unohtaa arjen edes hetkeksi. Puupulan aiheuttamasta paperin vähyydestä huolimatta kirjoja sai hankkia ilman ostorajoitteita.

Säännöstelytalouden toimiminen vaati maanlaajuisen organisaation sekä oman ministeriönsä, kansanhuoltoministeriön. Ministeriö huolehti säännöstelykorttien jakamisesta kansalaisille. Suurimmalla osalla jokapäiväisistä elintarvikkeista oli oma säännöstelykorttinsa. Kaupassa asioitaessa myyjä leikkasi asiakkaansa antamista korteista määrätyn määrän numeroituja lipukkeita irti, ja nämä lipukkeet matkasivat myöhemmin takaisin kansanhuoltoministeriön virkamiehille. Kansalaisten kulutus oli siis erittäin tarkasti säädeltyä. Siitä pystyi lipeämään vain mustan pörssin avulla.

Mustan pörssin toiminta jakautui karkeasti kahteen eri toimintatapaan: tuotantovaiheen huijauksiin, mitkä tapahtuivat maatilatalouden yhteydessä sekä vähittäiskaupan huijauksiin, jotka tapahtuivat suurimmaksi osaksi tiskin alta myyntinä. Mustaa pörssiä esiintyi koko maassa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että mustalla pörssillä ei aina tavoiteltu rahaa vaan muita hyödykkeitä kuten sokeria, kahvia, alkoholia tai voita. Suomeen oli asetettu hintasäännöstely, mikä ei sallinut kauppojen kohottaa hintojaan kohtuuttomasti. Näin ollen kansalla oli ostovoimaa, mutta tarjonta oli minimissään. Tällaisessa tilanteessa sokerin ja kahvin oli helppo syrjäyttää markka vaihdon välineenä. On arvioitu, että noin kolmannes suomalaisten sodan aikana kuluttamista elintarvikkeista hankittiin mustan pörssin kautta.

Pahvikassit ja puukengät

Elintarvikkeiden lisäksi pulaa oli niin kankaista, nahasta kuin kumistakin. 1930-luvun viimeiset hyvä vuodet takasivat kuitenkin sen, että suomalaisilla oli vaatteita varastoissaan. Kaikki mahdollinen kotoa löytyvä raaka-aine kehotettiin uusiokäyttämään. Kuluneet villapaidat neuvottiin purkamaan ja kutomaan uudelleen kintaiksi ja kaulahuiveiksi. Vanhempien vanhoista puvuista pienennettiin vaatteita lapsille. Varsinkin räätäleillä teetetyt puvut olivat arvossaan, koska niiden kankaat olivat hyvälaatuisia.

Kenkien kohdalla tilanne olikin jo hankalampi. Päällyskankaat ja nahat korvattiin paperilla ja pohjan kumit puolestaan ohuilla puupaloilla. Mikäli kumitilanne antoi myöden, voitiin joidenkin kenkien pohjaan naulata pienet kumisuikaleet vaimentamaan kenkien kävellessä synnyttämää melkoista kopinaa. Paperikengät olivat omiaan kesähelteillä, mutta syksyn tultua ei auttanut muu kuin etsiä kaikki suvun vanhat saappaat ja nahkakengät vinteiltä. Laukkuteollisuus oli samanlaisten ongelmien edessä kuin kenkäteollisuuskin. Laukkuja valmistettiin paperikankaasta ja salkkuja kovikepahvista. Asiakas kuitenkin sai tilaamansa tuotteet nahasta, mikäli hänellä oli sitä omasta takaa. Kaupunkilainen saattoi hankkia nahkaa esimerkiksi vanhan nahkasohvansa päällyksistä.

Paperista tuli kankaan korvike kaikkialla missä se suinkin oli mahdollista. Kodeissa käytettiin paperia niin verhoina, pöytäliinoina kuin pyyhkeinäkin. Jotkut noista tuolloin kehitetyistä keittiöiden paperituotteista jäivät elämään ja syrjäyttivät kankaiset vastineensa. Ideana paperisissa tuotteissa oli turhan pesemisen ja saippuan kulutuksen välttäminen.

Sodan loppuminen ei välittömästi poistanut pulaa. Tilanne alkoi palautua ennalleen vasta muutaman vuoden kuluttua. Jokaista uutta markkinoille palannutta tuotetta tervehdittiin onnea pursuvilla mainoksilla, kaikkein suurimmalla riemulla tietysti vuonna 1946 saapunutta kahvilaiva Heraklesta. Vaikka monia korviketuotteita oli markkinoitu miltei alkuperäisten veroisina, eivät ne kuitenkaan pärjänneet kilpailussa alkuperäisten kanssa. Ainoastaan paperi piti pintansa nenäliinojen ja käsipyyhkeiden materiaalina. Hygieniavaatimusten kasvaminen auttoi paperia syrjäyttämään vanhat, kankaiset kilpailijansa.

Satu Jaatinen
tutkija, Turun yliopisto
Valmistelee kansatieteen väitöskirjaa aiheesta Mainonta ja kulutusmahdollisuudet Suomessa vuosien 1939-1954 säännöstelytalouden aikana

Työväen Arkisto.