Ratarakennusten itsetietoiset jätkät

Rataverkon rakentaminen oli tärkeä osa suomalaisen yhteiskunnan teollistumista. Rautatietä pidettiin modernisaation symbolina ja rautatierakennuksen työntekijät muodostivat välittäjäryhmän, jonka mukana monet tavat ja uutuudet levisivät maaseudulle. Tarkastelen pro gradu -työssäni Joensuun-Nurmeksen ja Seinäjoen-Kristiinankaupungin-Kaskisen rautateiden rakentajia vuosina 1907-1913.

Ratarakennuksen ydinjoukon muodostivat kiertävät työmiehet, jotka kulkivat työmaalta toiselle. Paikkakuntalaisia oli vain reilu viidennes työvoimasta ja radanrakentajien keski-ikä hieman yli 30 vuotta. Työsuhteet olivat katkonaisia ja palkka vaihteli niin työtehtävän, työpaikan kuin vuodenajankin mukaan. Ratatöiden alkua tai laajentamista kokoontui ajoittain odottamaan satojakin miehiä: odottamisesta ja siihen liittyvästä puutteesta muodostuikin yksi radanrakentajien jaetuimmista kokemuksista.

Ratatöissä maksettiin kuitenkin parempaa palkkaa kuin maataloudessa tai metsätöissä. Tätä etua heikensivät elintarvikkeiden kallistuminen kovan kysynnän takia. Myös asunnot olivat ratalinjan varressa sekä ahtaita että kalliita. Radanrakentajien vaimot yrittivät hankkia lisäansioita, hoitivat kasvimaata tai kotieläimiä ja lapsia työskenteli ratatöissä. Työntekijöistä vauraimpia olivat yksityisyrittäjiä muistuttavat hevosmiehet, jotka omistivat sekä hevosensa että työkalunsa itse ja saattoivat palkata ajomiehenkin.

Paikalliset suhtautuivat rautatierakennukseen pääpiirteissään myönteisesti. Talolliset myivät puutavaraa ja elintarvikkeita, tekivät hevostöitä ja saivat vuokratuloja. Varsinkin töiden alkuvaiheessa rakentajiin kuitenkin suhtauduttiin hyvin torjuvasti, mikä johtui maanomistusta ihannoivasta ajattelutavasta sekä pahoista ennakkokäsityksistä, joita liitettiin kaikkiin kuljeskeleviin työmiehiin.

Väkivaltaiset yhteenotot paikkakunnan nuorten miesten ja rautatien poikien välillä olivat tavallisia ja tapahtuivat etupäässä häissä, yhdistysten iltamissa tai kylän raitilla, jotka olivat perinteisiä kylätappelupaikkoja. Tappeluita ja rikollisuutta oli vaikea hillitä, koska paikkakuntalaisten yhteisöllinen kontrolli ei ulottunut muualta tulleisiin ratajätkiin. Ratalinjan varressa liikkui useita pikkurikollisia, joista tunnetuin oli luvattomalla viinan myynnillä ja kiristyksellä itsensä elättänyt Sutki Väisänen.

Iso osa radanrakentajien arvostelusta johtui puoluepolitiikasta. Ratalinjan varteen perustettiin useita työväenyhdistyksiä ja vanhojen toiminta vilkastui. Radanrakentajien työväenliikkeessä korostui ennen muuta ahkera kulttuuri- ja valistustoiminta sekä ammatillinen yhteisöllisyys, joka näkyi esimerkiksi linjakokouksissa, huvimatkoilla ja työtoverien avustamisena. Ratajätkät saivat vahvan aseman SDP:n puolueorganisaatiossa ja mielipidevaikuttajina, mutta eduskuntavaaleissa he eivät menestyneet.

Työväenliikkeen korostunut yhtenäisyys oli monella tapaa rinnakkaista työkuntien sisäiselle solidaarisuudelle. Varsinkin ammattitöissä työkunnista muodostui tiiviitä kokonaisuuksia, jotka kilpailivat keskenään ja tarvittaessa menivät myös lakkoon omasta aloitteestaan. Ammattitaidottomat työntekijät eivät yleensä kuuluneet ammattiosastoihin ja he myös lakkoilivat harvoin.

Itsetietoinen ja tasa-arvoon vetoava työmies ei kuitenkaan sopinut työnjohdon paternalistiseen käsitykseen käskyvallasta. Ratarakennuksilla ei solmittu työsopimuksia, vaan mestarit ilmoittivat urakkatyölle yksikköhinnat. Ratajätkät vastustivat herrojen paternalistista mentaliteettia sekä työväenliikkeen perinteisin vaikuttamiskeinoin että erilaisella matalan tason vastarinnalla kuten työtahtia hidastamalla, pilkkalauluilla tai joskus jopa väkivalloin. Päällystö käytti puolestaan mustia kirjoja hankalien työntekijöiden boikotoimiseen.

Radanrakentajat vaalivat itsestään kuvaa maailmaa nähneinä, osaavina ja itsenäisinä työmiehinä. Lapiotyö maaleikkauksessakin vaatii taitoa, josta tuli tiiviissä työkunnassa myös tiedostettua ammattiylpeyttä. Radanrakentajiin kohdistunut paheksunta ja pilkka haluttiin kääntää positiivisiksi mielikuviksi ja yleistä pilkkanimeä "jätkä" alettiin 1900-luvun alussa käyttää miesten puheissa itseviitteisesti. Jätkän uskottiin sosialismin avulla parantuneen raaoista tavoistaan uutteraksi työmieheksi, joka kohosi arvoltaan talollisten ja herrojen rinnalle tai vähän ohikin. Kalle

Kallio Helsinki

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Nurmeksen ja Suupohjan rautateiden rakentajat 1907-1913. Helsingin yliopisto, Historian laitos, 2002.

Vaikka 1900-luvun alussa käytettiin vielä vähän työkoneita, ratatyöt edustivat aikansa korkeaa teknologiaa, esimerkiksi Suomen ensimmäinen kaivinkone otettiin käyttöön ratarakennuksen soramontussa Koskenkorvalla 1912. Kuvan höyrylapio on Jyväskylä-Pieksämäki radalta vuodelta 1917. Työväen Arkisto.