Tikka-hengen heimolaiset.
Tikkakosken tehtaalaisten yhteisöllinen kulttuuri

Tein pro gradu -työni Jyväskylän kupeessa sijainneesta noin sata vuotta (1893-1991) toimineesta Tikkakosken metallitehtaasta. Tutkimusaiheena olivat entisten tehtaalaisten kertomukset muistojen tehtaasta ja tehdasyhteisöstä. Olen itse asunut lapsuuteni Tikkakoskella ja myös työskennellyt tehtaassa, niin kuin lähes kaikki sukulaisenikin.

Tehtaalaisten yhteisöllinen kulttuuri eli työn (aseiden, kuten Suomi-konepistooli ja Tikka-kivääri ja muun metalliteollisuuden esim. Tikka-ompelukoneiden ja viimeisinä aikoina tietokonekomponenttien rakentamisen), yhteisten kertomusten ja muistojen, harrastusten ja huumorin varassa. Tehdas lakkautettiin keskittämispyrkimysten ja Neuvostoliiton -kaupan romahduksen seurauksena v.1991. Kulta-aikojen yli 1000 työläisen tehdas oli kutistunut 150 työntekijän pajaksi. Järkytys oli silti suuri, ja moni irtisanottu joutui pitkäaikaistyöttömyyden noidankehään.

Kiinnostavin ilmiö Tikkakosken tehtaalaisten yhteisöllisessä kulttuurissa on pilailuperinne ja humoristiset jutut. Huumoriperinne paljastaa myös yhteisöllisyyttä ja identiteettiä, jota tehtaalaiset nimittivät "Tikka-hengeksi". Tikka-hengen nähtiin olevan lähtöisin vuosikymmeniä yhteisöä hallinneista patruunoista: 1918 sisällissodan aikana johtaja Johan Sjödahlista ja myöhemmin tarunhohtoisesta insinööri Oskar Östmanista.

Tehdasyhteisö jakautui Tikkakoskellakin poliittisesti sotien jälkeen kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin. Jakautuminen sai aikaan mielenkiintoisia ilmiöitä, jotka osin johtuivat tehtaan omistussuhteista (suurin osa jäi sodassa NL:n haltuun) ja osin heijastivat kenties 1918 Tikkakoskella käymättä jääneitä välienselvittelyjä. Arkoja poliittisia erimielisyyksiä ja riitoja selviteltiin myös karskin huumorin varjolla hymysuin. Ristiriita oli silmiinpistävä.

Tutkimuksen tavoitteena oli tuoda esiin pienen tehdasyhteisön yhteisöllisyyden sydän. Löysin etsimäni vain osittain. Haastatteluvideonauhaa kertyi yli 40 tuntia vuosina 1996-2001, mutta tyhjentävien vastausten sijaan jäi Tikka-hengen arvoituksesta vielä käteeni nippu kysymyksiä ratkaistavaksi. Miksi tehtaalaiset toistuvasti korostivat haastatteluissa ylpeinä oman pienen piirinsä ylivertaisuutta, onnea ja yhteisyyttä riidoista ja räikeistä erimielisyyksistä huolimatta? Miksi tyrmäävän seksistiset ja fallistiset pilat, puheet tai edes koskettelut eivät loukanneet, vaan pikemminkin imartelivat vähemmistönä työskennelleitä naisia?

Kuinka paljon Tikkakosken pienen yhteisön "elämäkerta" heijastaa koko Suomen mullistavia tapahtumia läpi koko1900-luvun? Kuinka paljon tehdasyhteisö nimenomaan työväenyhteisönä edustaa kenties yhteistä (vasta-) kulttuuria ja elämäntapaa tai mentaliteettia?

Tiiviiksi ylistetyssä yhteisössä menneisyyden ja nykyisyyden sekoittuminen haastatteluissa, arkistojen folkloreaineistoissa, kirjallisissa lähteissä, valokuvissa ja dokumenteissa on ollut hämmentävää ja haasteellista tutkittavaa. Etsin yhteisöstäni muutoksen ja pysyvyyden vuoropuhelua. Myös oma asemani yhteisöä tutkivana (entisenä) yhteisön jäsenenä tuo monitulkinnallisen lisänsä vuorovaikutukseen haastattelutilanteissa ja tutkimustyössä.

Keitä nämä Tikka-hengen heimolaiset perimmältään olivat tai ovat? Jos yhteishenki nähdään ihmisten tapana jäsentää historiaa, on tärkeää tutkia, keiden kaikkien yhteistä historiaa: keneksi Tikkakosken tehtaalainen mielsi itsensä ennen, ja keneksi mieltää nyt, kun tehdasta ei enää ole, eikä osalla edelleen työtäkään?

Suomen työväenluokan perinteet eivät ulotu läheskään niin kauas kuin Brittein saarten, mutta silti esimerkiksi Paul Willisin (Koulun penkiltä palkkatyöhön, 1984) tutkimien työväenluokan poikien yhteisössä on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä tehtaallisuudestaan ylpeisiin tikkakoskelaisiin. Yhtäläisyys löytyy yhteisöllisyyden korostamisesta ja miehisen työväenluokkaisen työn ihannoinnista. En voi silti yksiselitteisesti väittää Tikkakoskella vallinnutta yhteisöllistä kulttuuria macho-kulttuuriksi. Haastattelemani naiset toivat kertomuksissaan esille toisenlaisen näkökulman: lähes poikkeuksetta naiset vastasivat miesten seksistisiin piloihin vähintään samalla mitalla, tai vaihtoehtoisesti hymähtivät äidillisellä ylemmyydellä kiusaantumatta tilanteesta. Seksistiset puheet ja pilat koettiin yleensä vain huomionosoituksiksi, tavaksi kommunikoida, huvittaa ja ottaa mittaa toisesta.

Nyt 97-vuotiaan mummoni lapsuudessa syötiin torpparin perheessä pettuleipää, ja vastasyntynyt tehdas kasvoi, kun rakennettiin aseita sotiin. Pian taottiin ompelukoneita, ja hetkeä myöhemmin tietokoneiden hienomekaniikkaa. Yhdessä silmänräpäyksessä tehdas jo kuihtui. Maaseututehtaan hallit vilisivät elämää häviävän pienen hetken, mutta monessa perheessä ne olivat työpaikkana kolmelle, jopa neljälle sukupolvelle. Kun pari sukupolvea riittää luomaan aktiivisen perinneyhteisön, on kiinnostavaa nähdä kuinka kauan, ja missä muodossa perinne sukupuolijärjestelmineen elää itse yhteisön jo hävittyä.

Pro gradu -työni teoreettisena kehyksenä on mikrohistoriallinen tarkastelutapa. Esikuvina ovat erityisesti Carlo Ginzburgin, Natalie Zemon Davisin ja Giovanni Levin mikrohistoriaa käsittelevät tutkimukset. Työ perustuu ensisijaisesti haastatteluihin, ja teoreettisia ja metodisia lähtökohtia ovat mentaliteettien tutkimus ja suullisen historian tutkimus sekä pilailututkimus.

Niina Lappalainen

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan "Tikka-hengen heimolaiset" Tikkakosken tehtaalaisten yhteisöllinen kulttuuri. Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Folkloristiikka, syyskuu 2001.