Keskiluokkaistuiko työväestön kulutus
1900-luvun Suomessa?

Tarkastelemme artikkelissamme, millaista työväestön kulutus on ollut viime vuosisadan aikana Suomessa. Näkökulmamme on elintason ja yhteiskuntaryhmien välisten erojen muutoksissa. Elintason parantaminen ja erojen tasaaminen eri sosiaaliluokkien välillä ovat olleet keskeisiä tavoitteita työväenliikkeelle sen syntyajoista lähtien ja myöhemmin myös viralliselle yhteiskuntapolitiikalle etenkin 1900-luvun puolivälin jälkeisenä aikana. Emme tarkastele työväestöä luokkana siinä mielessä, että vertaisimme sen kulutusoloja omistavaan luokkaan. Näkökulmamme on sosiaalisissa kerrostumissa, vaikkakin työväestö voidaan katsoa olevan samalla sekä luokka että kerrostuma. Sosiaalisten kerrostumien näkökulmasta voidaan tutkia eroja sosiaalisessa asemassa ja kerrostumien tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi vaurauden, sivistyksen ja elämäntyylin erot [1]. Vertaamme työväestön kulutusoloja keskiluokkaa edustavaan väestöryhmään: 1920-luvulla virkamiehiin ja vuosisadan puolivälin jälkeen ylempiin toimihenkilöihin. Pohdimme sitä, voidaanko vielä tänä päivänä puhua työväestölle ominaisesta kulutusmallista, vai onko työväestön kulutus keskiluokkaistunut.

Aineistona käytämme tilastokeskuksen kulutustutkimuksen aineistoja eri vuosilta [2]. Työväestön kulutuksesta ja elinoloista on saatavilla tietoja jo viime vuosisadan alkuvuosista lähtien. Virkamiehet tulivat tutkimuksen piiriin 1920-luvulla ja koko väestö 1960-luvulla. Työväestöä sekä virkamiehiä ja toimihenkilöitä voidaan pitää ensimmäisinä moderneina kuluttajaryhminä siinä mielessä, että ne olivat kaupungeissa asuvia palkansaajaryhmiä ja olivat riippuvaisia kulutustavaramarkkinoista. Maatalousvaltaisessa Suomessa kumpikin ryhmä oli sata vuotta sitten vielä varsin pieni. Teollisuusväestön osuus ammatissa toimivasta väestöstä kasvoi vuosina 1870-1912 viidestä prosentista 12 prosenttiin. Työläisiä oli tuolloin runsaat 100 000. Myös ns. keskiluokka oli pieni; siihen laskettiin vuonna 1940 kuuluneen 10 prosenttia perheistä. [3]

Vuosisadan alussa taloudellinen kasvu, tuotantorakenteen muutos ja nopea kaupungistuminen alkoivat vaikuttaa yhteiskuntaan. Nämä muutokset olivat kiihkeimmillään 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioon viime vuosisadalla sisältyi paitsi kulutusyhteiskunnan ripeä kehittyminen, väestön siirtyminen kaupunkeihin, palkansaaja-ammattien yleistyminen, elinkeinorakenteen muuttuminen palveluvaltaiseksi, yhteiskunnan demokratisoituminen sekä hyvinvointivaltion luominen. Tänä päivänä toimihenkilöammateissa on noin 50 prosenttia ja työntekijäammateissa noin 30 prosenttia ammatissa toimivista.

Elintason nousu ja kulutuksen monipuolistuminen

Vuosisadan alun kulutusta leimasi ankara niukkuus. Työläiskotitalouden kulutusmenoista peruskulutuksen (ravinto, asuminen ja vaatteet) osuus oli 85 prosenttia. Ensimmäisen maailmansodan ja Suomen kansalaissodan aiheuttaman pula-ajan jälkeen elintaso kohosi 1920-luvulla niin, että peruskulutuksen osuus oli vuosikymmenen loppuun mennessä laskenut 75 prosenttiin. Vastaava osuus virkamiesperheillä oli tuolloin 58 prosenttia. Nykyisin peruskulutuksen osuus on sekä työntekijä- että toimihenkilötalouksilla 40-45 prosenttia.

Vera Hjelt [4] nosti vuosina 1908-09 tekemässään kulutustutkimuksessa monissa kohdin esiin työläisperheen toimeentulon niukkuuden ja pienistä palkoista aiheutuvat epäkohdat. Perheen isän palkka ei yksin riittänyt elatukseen, vaan siihen tarvittiin lisäksi äidin ja lasten työpanosta. Asuinolot olivat huonot, valtaosa työläisperheistä asui hellahuoneessa.

Ero vuosisadan lopun yltäkylläiseen kulutusyhteiskuntaan verrattuna oli suuri. Työväestön keskuudessa kotitalouksien menot moninkertaistuivat vajaan sadan vuoden kuluessa. Teknologisen kehityksen ja massatuotannon ansiosta kulutus kasvoi, monipuolistui ja sen vapaavalintaisuus lisääntyi. Vuosisadan alun talous kulutti vain viidenneksen siitä mitä vuosisadan lopun talous.

Merkittävää kuitenkin on, että elintarvikkeisiin ja vaatteisiin käytetyt rahamäärät nykyrahassa mitaten ovat varsin lähellä toisiaan: vuosisadan alussa elintarvikkeisiin kului henkeä kohden noin 600 euroa ja vuosisadan lopussa noin 1 350 euroa. Kun koko kulutus henkeä kohden laskettuna yhdeksänkertaistui, niin elintarvikkeiden kulutus "vain" kaksinkertaistui. Tämä kertoo voimakkaasta ostovoiman muutoksesta. Esimerkiksi vuosisadan alussa työmiehen tuntipalkalla sai 2,4 litraa maitoa, kun nykypäivänä tuntipalkalla maitoa voi ostaa lähes 20 litraa. Viime vuosisadan alussa tuntipalkka riitti ainoastaan 200 grammaan kahvia, kun nykyään sillä saa sitä peräti pari kiloa. Sokerikiloa varten sai paiskia töitä reilusti yli kaksi tuntia, kun nyt riittää viitisen minuuttia. Jos työmies halusi valmispuvun sata vuotta sitten, hän joutui työskentelemään runsaat 150 tuntia, kun nykymies selviää 20 tunnilla. [5]

Yhteiskuntaryhmien väliset kulutuserot alkoivat tasoittua 1970-luvulla

Työläisperheiden kulutusmenot olivat 1920-luvun lopussa puolet virkamiesperheiden kulutuksesta. Kulutusero säilyi ennallaan aina 1960-luvulle saakka, jonka jälkeen ero alkoi pienentyä. Pieneneminen näyttää tosin pysähtyneen 1990-luvun alkuun. Nykyisin työntekijöiden kulutusmenot ovat noin 75 prosenttia toimihenkilöiden kulutuksesta.

Jos välttämättömyysmenoiksi luokitellaan ne menot, joiden ero työläisten ja virkamiesten välillä on pienin, niin välttämättömyyksiä 1920-luvulla olivat ravinto, tupakka, asuminen, vaatteet ja jalkineet, yhdistysmaksut sekä sauna ja parturi. Vuosisadan lopussa välttämättömyyskulutukseksi voidaan katsoa tupakka, matkapuhelimet, elintarvikkeet, väkevät alkoholijuomat ja asuminen.

Luksusta eli sellaista kulutusta, missä työläistalouksien ja toimihenkilötalouksien kulutuksen ero oli kaikkein suurin, olivat 1920-luvulla koulunkäyntiin ja kirjallisuuteen, mutta myös terveydenhoitoon liittyvä kulutus sekä vapaa-ajan vietto matkustamisineen ja huvitteluineen. Nykyisin luksukseksi voidaan katsoa hotelli-, kahvila- ja ravintolamenot sekä vapaa-ajan kulutus.

Miten työläisten kulutus erosi keskiluokkaisesta kulutuksesta ennen ja miten se eroaa nyt?

Kulutusmenotietojen perusteella ei toki voi tehdä kovin hienojakoisia johtopäätöksiä elämäntapaerotteluista, mutta jotkut kulutusmenot ovat tyypillisempiä työväestölle ja jotkut keskiluokalle. Viime vuosisadan alussa työväestön kulutuksesta nousee esiin kahvin ja tupakan merkitys. Kahvi oli tärkeää, ja sen ja sokerin osuus ravintomenoista olikin melko suuri. Vera Hjelt (1912) kirjoitti tutkimuksessaan: "Mutta vähävaraisen taloudessa kahvi on välttämättömästi pidettävä ravintoaineena eikä nautintoaineena, sillä kahvi on ateriaan kuuluvan usein ainoa lämmin keitos köyhän perheen pöydällä."

Tupakointi oli sata vuotta sitten nykyistä yleisempää, mutta työväestön keskuudessa vielä jonkin verran yleisempää kuin virkamiesten. Työväestön kotitalouksien saunamaksut puolestaan kertovat luonnollisesti heikosta asumistilanteesta, mutta yleisillä saunoilla on ollut myös kulttuurista merkitystä. Yhdistysmaksujen taustalla on yhteiskunnallinen kiinnostus ja aktiivisuus, joka oli yhtä suurta työväestön ja virkamiesten parissa. Työväestön yhdistystoimintaan osallistuminen mm. työväenyhdistyksissä, nuorisoseuroissa ja uskonnollisissa yhteisöissä oli yleistä.

Vaikka virkamiestalouksienkin elämä oli 1920-luvulla melkoisen niukkaa nykypäivän näkökulmasta katsottuna, siinä oli tiettyjä keskiluokkaisia piirteitä: koulutusta pidettiin tärkeänä, rahaa käytettiin vapaa-ajan viettoon ja matkailuun sekä kotiapulaisen palkkaamiseen. Hyvinvointivaltion myötä koulutuserot ovat kaventuneet. Vaikka naisten työssäkäynti oli vuosisadan alkupuoliskolla yhtä yleistä työläis- ja virkamiesperheissä (puolet naisista kävi työssä kodin ulkopuolella), kotiapulainen oli työläisperheissä tuiki harvinainen. Sen sijaan 60 prosentilla virkamiesperheistä oli kotiapulainen. Kotiapulaisinstituutio hävisi Suomesta melko nopeasti ja tilalle ovat tulleet julkiset päivähoitopalvelut, joita käyttävät kaikkien väestöryhmien lapsiperheet. Viime vuosina myös yksityiset kotipalvelut ovat alkaneet yleistyä, mutta niiden luonne eronnee kotiapulaisinstituutiosta.

Kaikista muutoksista huolimatta joitain työväestölle ominaisia kulutuksen piirteitä on edelleen havaittavissa. Työläistalouksissa mm. tupakoidaan ja käytetään kahvia enemmän kuin toimihenkilötalouksissa. Samoin työläisten ruokavalio on perinteisempää. Matkailuun, erilaisiin vapaa-ajan välineisiin ja kulttuuripalveluihin käytetään toimihenkilötalouksiin verrattuna edelleen vähemmän rahaa.

Entä uudet kulutuksen muodot?

Viime vuosien aikana merkittävimmät muutokset kulutuksessa ovat aiheutuneet informaatioteknologian tuomien mahdollisuuksien yleistymisestä. Kotitalouksien kulutuksessa tämä on ilmennyt matkapuhelimien, tietokoneiden ja Internet-yhteyksien yleistymisenä sekä tietoliikennemenojen kasvuna.

Tietoliikennemenojen osuus on noussut työntekijöillä toimihenkilöitä nopeammin. Vuonna 1985 työntekijöiden tietoliikennemenot olivat kolme neljäsosaa toimihenkilöiden vastaavista, vuonna 1998 jo 88 prosenttia. Työntekijät käyttävät toimihenkilöitä enemmän rahaa matkapuhelimiin, ja erityisesti kännykkäpuhelumenot ovat työntekijöillä kasvaneet toimihenkilöitä nopeammin. Tietokone ja Internet-yhteys on sen sijaan edelleen selvästi yleisempi toimihenkilötalouksissa. Vaikka työntekijöiden kulutusmenot tietojenkäsittelylaitteisiin olivat vuonna 1998 vajaa puolet toimihenkilöiden kulutuksesta, niin työntekijät lähestyvät tässä nopealla tahdilla toimihenkilöiden kulutusta.

Edellisen vuosisadan kuluessa työväestön samoin kuin muiden väestöryhmien taloudellinen asema kohentui huomattavasti. "Valumismallin" mukaan kulutustavat yleistyvät ylemmistä sosiaaliryhmistä alempiin. Tänä päivänä monet työväestöön kuuluvista elävät varsin keskiluokkaista elämää, ja työväestö on omaksunut valumisteorian mukaisesti monia keskiluokkaisia kulutusmalleja. [7] Joitain etenkin vapaa-ajan viettoon liittyviä kulutuseroja on kuitenkin säilynyt. Työväestön kulutusta voi luonnehtia jossain määrin edelleen "perinteiseksi", kun taas keskiluokkaiseen kulutukseen liittyvä "näkyvyys" on säilynyt. Tietyissä kulutusmalleissa omaksuminen ei kuitenkaan enää noudata perinteistä valumisteorian kaavaa, vaan tietyt kulutusuutuudet leviävät jonkin muun mekanismin kuin sosiaaliluokan perusteella.

Kirsti Ahlqvist
erikoistutkija, Tilastokeskus

Anu Raijas,
yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto

Viitteet:
[1] Alapuro, Risto (1985): Yhteiskuntaluokat ja sosiaaliset kerrostumat 1870-luvulta toiseen maailmansotaan. Teoksessa: Valkonen, Tapani; Alapuro, Risto; Alestalo, Matti; Jallinoja, Riitta; Sandlund, Tom: Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. WSOY. Helsinki.
[2] Elinkustannustutkimus vuodelta 1928. A. Kaupunkien ja muiden asutuskeskuksien tilinpitoperheet. Sosiaalisia erikoistutkimuksia 14. SVT XXXII. Helsinki. Tilastokeskuksen kulutustutkimuksen tiedostot 1966-1998 [3] Alapuro, Risto (1985): Yhteiskuntaluokat ja sosiaaliset kerrostumat 1870-luvulta toiseen maailmansotaan. Teoksessa: Valkonen, Tapani; Alapuro, Risto; Alestalo, Matti; Jallinoja, Riitta; Sandlund, Tom: Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. WSOY. Helsinki. 36-100
[4] Hjelt, Vera (1912): Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki.
[5] Lehtinen, Ilkka (1999): Hinnat. Teoksessa: Suomen vuosisata. Tilastokeskus. Helsinki. 196-200
[6] Hjelt, Vera (1912): Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki.
[7] McCracken, G. (1988): Culture and consumption. New approaches to the symbolic character of consumer goods and activities. Indiana University Press. Bloomington and Indianapolis.