Kuluta vaikka velaksi
- Suomen Kuluttajaliitto velkaneuvonnan tienavaajana

Kuluttajien ylivelkaantuminen alkoi Suomessa kohota keskustelun aiheeksi 1980-luvun puolivälissä. Sosiaalitoimen asiakkaiksi hakeutui silloin henkilöitä, joilla oli maksuongelmia osamaksu-, postimyynti- ja luottokauppojensa vuoksi. Tuloja ei ollut riittävästi velkojen katteeksi ja ihmiset joutuivat hakemaan toimeentulotukea selvitäkseen jokapäiväisistä tarpeistaan. Näitä velkoja ei kuitenkaan hyväksytty toimeentulotuen saamisen perusteeksi. Epäonnistunutta taloudenpitoa ei voitu korjata jakamalla lisää rahaa. Toimeentulotukea hakivat myös yhä useammin sellaiset velkaantuneet henkilöt ja kotitaloudet, joiden tulot ylittivät viranomaisten asettamat toimeentulotukinormit. He jäivät ilman muuta tuen ulkopuolelle.

Kotitalouksien velkaantuminen kasvoi Suomessa huomattavasti 1980-luvulla. Vuosikymmenen loppupuolella velkaongelmat muuttuivat entistä yleisemmiksi ja vakavammiksi. Velkakierteeseen pingottuneiden perheiden lisääntyminen kasvatti myös lastensuojelun ja muun sosiaalitoimen asiakaskuntaa. Velkaongelmien vakavoitumisesta kertovia merkkejä olivat oikeuslaitoksen avulla perittyjen velkojen määrän kasvu, ongelmien kasaantuminen tietyille kuluttajaryhmille sekä nuorten maksuhäiriöiden lisääntyminen.

Suomen Kuluttajaliitto (silloin Kuluttajaneuvontaliitto) lähetti vuonna 1985 yhdessä jäsenjärjestöjensä kanssa eduskuntaryhmille kirjelmän, jossa se kiirehti kulutusluottolainsäädännön uudistusta epäasiallisen luottomarkkinoinnin lopettamiseksi. Liitto vaati kuluttajille mahdollisuutta asiallisten hintavertailujen tekoon käteis- ja luottokaupassa. Liitto esitti myös, että kuluttajaviranomaiset yhdessä järjestöjen kanssa aloittaisivat luottokauppaa käsittelevän valistuskampanjan. Kirjelmässä ehdotettiin vielä kuluttaja- ja sosiaaliviranomaisten tiivistä yhteistyötä toimeentulovaikeuksissa olevien ja ylivelkaantuneiden ihmisten auttamiseksi oman talouden suunnittelussa ja hoidossa.

Kuluttajien ylivelkaantuminen alkoi Suomessa kohota keskustelun aiheeksi 1980-luvun puolivälissä. Sosiaalitoimen asiakkaiksi hakeutui silloin henkilöitä, joilla oli maksuongelmia osamaksu-, postimyynti- ja luottokauppojensa vuoksi. Tuloja ei ollut riittävästi velkojen katteeksi ja ihmiset joutuivat hakemaan toimeentulotukea selvitäkseen jokapäiväisistä tarpeistaan. Näitä velkoja ei kuitenkaan hyväksytty toimeentulotuen saamisen perusteeksi. Epäonnistunutta taloudenpitoa ei voitu korjata jakamalla lisää rahaa. Toimeentulotukea hakivat myös yhä useammin sellaiset velkaantuneet henkilöt ja kotitaloudet, joiden tulot ylittivät viranomaisten asettamat toimeentulotukinormit. He jäivät ilman muuta tuen ulkopuolelle.

Kotitalouksien velkaantuminen kasvoi Suomessa huomattavasti 1980-luvulla. Vuosikymmenen loppupuolella velkaongelmat muuttuivat entistä yleisemmiksi ja vakavammiksi. Velkakierteeseen pingottuneiden perheiden lisääntyminen kasvatti myös lastensuojelun ja muun sosiaalitoimen asiakaskuntaa. Velkaongelmien vakavoitumisesta kertovia merkkejä olivat oikeuslaitoksen avulla perittyjen velkojen määrän kasvu, ongelmien kasaantuminen tietyille kuluttajaryhmille sekä nuorten maksuhäiriöiden lisääntyminen.

Suomen Kuluttajaliitto (silloin Kuluttajaneuvontaliitto) lähetti vuonna 1985 yhdessä jäsenjärjestöjensä kanssa eduskuntaryhmille kirjelmän, jossa se kiirehti kulutusluottolainsäädännön uudistusta epäasiallisen luottomarkkinoinnin lopettamiseksi. Liitto vaati kuluttajille mahdollisuutta asiallisten hintavertailujen tekoon käteis- ja luottokaupassa. Liitto esitti myös, että kuluttajaviranomaiset yhdessä järjestöjen kanssa aloittaisivat luottokauppaa käsittelevän valistuskampanjan. Kirjelmässä ehdotettiin vielä kuluttaja- ja sosiaaliviranomaisten tiivistä yhteistyötä toimeentulovaikeuksissa olevien ja ylivelkaantuneiden ihmisten auttamiseksi oman talouden suunnittelussa ja hoidossa.

Luottomarkkinoiden muutokset

Suomessa kuten monissa muissa Euroopan maissa vallitsi vielä 1980-luvulla elinikäisen velkavastuun periaate yksityishenkilön velkasuhteissa. Velallisilla ei yleensä ollut mahdollisuutta päästä eroon vakavista velkaongelmistaan. Velkaantumista oli Suomessa perinteisesti pidetty vältettävänä ja jopa häpeällisenä asiana. 1960-luvun opiskelijanuoret, jotka saivat valtion takaaman opintolainan, olivat ensimmäinen luotonottoa totutteleva sukupolvi. Siitä lähtien oli luonnollista turvautua asuntoluottoihin ja muuhun luotonkäyttöön, omaksua uusia maksuvälineitä ja tottua käyttämään uutta tietotekniikkaa pankkiasioissa.

Suomalaisten kuluttajien luotonkäytön tottumuksia ohjasivat 1980-luvun puolivälin jälkeen luotonsäännöstelyn purkaminen, markkinavoimien vahvistaminen ja valuutansäännöstelystä luopuminen. Luottopalveluita alettiin suunnitella tuotekehittelyn avulla ja niitä kohdennettiin taitavasti erityyppisille asiakasryhmille. Yhtiöt muokkasivat luottopalveluista omia "merkkituotteitaan" ja laajensivat tuotevalikoimia kilpailuasemiensa parantamiseksi. Rahoituksen tuli olla kilpailukykyistä ja markkinahintaista ja sitä alettiin markkinoida kursailematta:
"Muovirahaa mittatyönä. Tarvitsetko käteistä, vaivatonta maksamista, maksuaikaa vai luottoa. Meillä saat itse päättää millainen muoviraha helpottaa elämääsi. Tosi on! Tule hakemaan se, minkä tarvitset. Anelujen aika on ohi."

Talousneuvonnan käynnistäminen Suomen Kuluttajaliitossa

Suomen Kuluttajaliiton talousneuvonnan alkuvaiheet ajoittuvat vuoteen 1985, jolloin liitto tutustui Ruotsin Kuluttajaviraston ja sosiaaliviranomaisten järjestämään velkaantuneiden kotitalouksien budjettineuvontaan. Liiton toiminnanjohtaja Leena Simonen toimi myös Helsingin sosiaalilautakunnassa, joka päätti tukea taloudellisesti Helsingin Eteläisen sosiaalikeskuksen talousneuvonnan projektia. Samoihin aikoihin ryhdyttiin kehittämään ajatusta Kuluttajaneuvontaliiton ja Helsingin Keskisen sosiaalikeskuksen yhteistyöstä velkaantuneiden kuluttajien talousneuvonnan aloittamiseksi.

Tammikuussa 1988 Suomen Kuluttajaliitto sopi Helsingin Keskisen sosiaalikeskuksen kanssa neuvontakokeilun aloittamisesta. Päätettiin, että sosiaalikeskus ohjaa Suomen Kuluttajaliiton neuvontaan niitä asiakkaitaan, joilla oli kulutus- ja asuntoluottojen takaisinmaksuvaikeuksia, mutta joille ei tulojensa vuoksi myönnetty toimeentulotukea. Liiton tehtäväksi tuli neuvonnan keinoin yrittää helpottaa ylivelkaantuneiden ihmisten tilannetta ja auttaa heitä parempaan taloudenhoitoon.

Sosiaalivirasto lupasi puolestaan ottaa joidenkin asiakkaidensa hakemuksen uudelleen käsiteltäväksi Suomen Kuluttajaliiton tekemien selvitysten ja liiton antaman neuvonnan jälkeen. Edellytyksenä oli, että näiden asiakkaiden taloutta voitaisiin kohentaa harkinnanvaraisen ennakoivan toimeentulotuen turvin.

Talousneuvonnan tarkoituksena oli opastaa ja kannustaa kuluttajia oman rahatalouden aktiiviseen ja ennakoivaan hoitoon. Tavoitteeksi tuli kotitalouden suunnitelmallisuuteen pyrkiminen yksinkertaisin keinoin; laatimalla talousarvio ja tarkistamalla tilanne säännöllisesti. Apuvälineeksi valmistettiin lomake kuukauden tulojen ja menojen laskemiseksi sekä vuosibudjetin suunnittelemiseksi. Lomake tuli täyttää yhteisessä istunnossa liiton neuvojan kanssa. Luotonantajan kanssa käytäviä neuvotteluja varten laadittiin velan lyhennyssuunnitelma. Liitto ei kuitenkaan ottanut tehtäväkseen hoitaa velallisen suhteita luotonantajaan.

Velkakierteisen kuluttajan kuva

Neuvonnan alkuvaiheessa ylivelkaantumista ei olut vielä tarkkaan määritelty. Suomen Kuluttajaliitossa ylivelkaantunut luonnehdittiin henkilöksi, joka ei kyennyt suoriutumaan maksuvelvoitteistaan ylimitoitettujen kulutus- ja asuntoluottojensa vuoksi. Liiton talousneuvontaan hakeutuneilla ei aluksi ollut lainkaan maksuhäiriömerkintöjä luottotietorekisterissä. Useat olivat velkaantuneet pahoin yrittäessään hoitaa lisäluotoilla entisiä velkojaan.

Neuvontaan hakeuduttiin ensin vapaaehtoisesti sosiaaliviraston kannustamana. Hanke sai kuitenkin nopeasti julkisuutta ja ihmiset alkoivat ottaa yhteyttä yhä enemmän oma-aloitteisesti. Myös sairaaloiden sosiaalityöntekijät, psykiatrisen alan henkilöstö ja kunnalliset kuluttajaneuvojat ohjasivat asiakkaitaan Suomen Kuluttajaliiton talousneuvontaan.

Neuvonnan asiakaskunta oli etupäässä pieni- ja keskituloisia palkansaajia kuten toimistotyöntekijöitä, myyjiä ja vahtimestareita. Vähitellen joukkoon liittyi entisiä pienyrittäjiä, kahvilan, siivous- tai videoliikkeen pitäjiä, joiden oma talous oli kaatunut yhdessä yrityksen kanssa. Neuvontaan saattoi hakeutua myös korkeakoulutuksen saaneita henkilöitä osoituksena siitä, ettei hyväkään koulutus välttämättä taannut taloudenpidossa tarvittavia taitoja.

Vuosina 1989-1990 asiakkaiksi tuli myös liian suurten asuntovelkojen kanssa kamppailevia ihmisiä ja "kahden asunnon loukkuun" pudonneita sekä niitä, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin antamansa takaussitoumuksen vuoksi. Velkojen suuruus vaihteli muutamasta kymmenestä tuhannesta markasta yli miljoonaan markkaan. Velkojina olivat useimmin rahoituslaitokset.

Muutamassa vuodessa sosiaaliviraston kanssa aloitettu kokeilu laajeni liiton voimavaroja runsaasti kuluttavaksi valtakunnalliseksi neuvonnaksi. Vuosina 1985-1991 Suomen Kuluttajaliitto teki viranomaisille ja muille tahoille kolmekymmentä aloitetta ja kannanottoa, joissa kiinnitettiin huomiota luottojen markkinointiin, velkaantumiseen ja muihin kuluttajien taloudellista asemaa koskeviin seikkoihin. Liitto vaati velkasaneerauksen mahdollistavaa lainsäädäntöä ja esitti, että kaikille kuluttajille tulisi järjestää maksutonta neuvontaa ja opastusta taloudellisten asioiden hoitamiseksi. Yrityksistä huolimatta liitto ei onnistunut saamaan talousneuvonnalleen yhteiskunnan taloudellista tukea. Neuvontaa ei ollut mahdollista jatkaa entisessä määrin ja vuoden 1991 lopulla sitä annettiin enää satunnaisesti.

Talous- ja velkaneuvonta lakisääteiseksi

Yksityishenkilöiden velkaongelmat lisääntyivät 1990-luvulla siinä määrin, että myös julkinen valta alkoi kiinnostua velallisen aseman korjaamisesta. Vuonna 1993 tuli Suomessa voimaan velkajärjestelylaki, joka avasi yksityishenkilöille mahdollisuuden vapautua veloistaan. Lain päätarkoitukseksi määriteltiin pysyvästi maksukyvyttömien yksityishenkilöiden koko talous- ja velkatilanteen korjaaminen.

Velkajärjestelylaki ja sitä edeltäneet valmistelutyöt pitivät kuluttajien talousneuvonnan kysymykset edelleen ajankohtaisina Suomen Kuluttajaliitossa. Neuvontatyö alkoi vähitellen elpyä ja sen ohella ryhdyttiin avustamaan velkaantuneita käräjäoikeuksiin toimitettavien velkajärjestelyhakemusten ja Takuu-Säätiölle laadittavien takaushakemusten laadinnassa. Liitto alkoi saada yhteiskunnalta taloudellista tukea velkaneuvontaan ja palkkasi vuonna 1995 tähän työhön asiantuntijan.

Vuosikymmenen lopulla velkaneuvontapalvelujen kysyntä ylitti selkeästi liiton tarjonnan. Asiakastapaamisten jonotusajat venyivät pahimmillaan kuukausien mittaisiksi. Neuvontaa annettiin myös sähköpostin kautta ja tätä palvelua saattoivat myös ulkomailla asuvat käyttää hyväkseen. Velkaneuvonnan tehtäväkenttä monipuolistui, sillä erilaisten vapaaehtoisratkaisujen määrä lisääntyi merkittävästi. Myös asiakaskunnassa tapahtui muutoksia; alle 30-vuotiaiden osuus alkoi kasvaa ja asiakkaiksi tuli laajempaa avustamista tarvitsevia kuten maahanmuuttajia. Mielenterveys- ja velkaongelmat liittyivät yhä selvemmin yhteen.

Vuoden 2000 kesäkuussa eduskunta hyväksyi lakiehdotuksen talous- ja velkaneuvonnasta. Laki edellytti kuntia järjestämään asiakkaille maksuttomat neuvontapalvelut. Kuluttajavirastosta tuli talous- ja velkaneuvonnan ylin viranomainen. Suomen Kuluttajaliiton uraauurtava ja pitkäaikainen henkilökohtainen talous- ja velkaneuvontatyö päättyi vuoden 2000 lopussa.

Sinikka Turunen
pääsihteeri Suomen Kuluttajaliitto ry:ssä

Suomen Kuluttajaliitto ry

Suomen Kuluttajaliitto on kuluttajien edunvalvonta- ja palvelujärjestö, joka neuvoo kuluttajakysymyksissä, sekä jakaa ja välittää tietoa. Liitto on riippumaton ja kaikille avoin kansalaisjärjestö. Suomen Kuluttajaliiton juuret ulottuvat 1950-luvulle ja sitäkin pitemmälle.

Vuonna 1957 perustettiin Kotineuvontaliitto Sosialidemokraattisen Naisliiton koolle kutsumassa kokouksessa eduskunnassa. Kotineuvontaliiton toiminnan sisällöt painottuivat kotitalous- ja käsityöneuvontaan tavoitteena kotitalouden taloudellisuus ja omatoimisuus.

Vuonna 1979 liiton nimi muutettiin Kuluttajaneuvontaliitoksi. Sääntömuutoksen yhteydessä Kuluttajaneuvontaliitosta tuli työväenliikkeen yhteistoimintajärjestö. Kuluttajansuojalain voimaantuleminen edellisenä vuonna lisäsi neuvontatyössä kuluttajansuojan tunnetuksi tekemiseen liittyvää toimintaa.

Vuonna 1987 liiton nimi muutettiin Suomen Kuluttajaliitoksi. Suurimman uudistuksen liitto koki vuonna 1990, jolloin koko jäsenpohja muuttui. Uuden liiton jäseniksi tulivat sen perustajat SAK, TVK, Akava ja STTK sekä paikalliset kuluttajayhdistykset, joita tällä hetkellä on vajaat 70 eri puolilla Suomea.