Julkinen sfääri on siis tila valtion ja kansalaisyhteiskunnan välissä. Edustuksellinen demokratiamme on välttämätön yhteisten asioiden hoitamiseksi mutta demokratian toteutumisen kannalta riittämätön tapa järjestää asiat. Tarvitaan julkista sfääriä tai tilaa, jota kautta ihmiset saavat tietoa, voivat analysoida sitä ja olla mukana yhteiskunnallisessa päätöksenteossa - eivät päättäjinä mutta todellisina keskustelijoina, vallankäytön sparraajina. Nykyajan kahvihuoneet ja salongit ovat mediaa. Media on globaalia ja vallan vahtikoiran roolin ohessa myös bisneksen tekoa, jolloin median tehtävä on vallata markkinaosuuksia ja joka päivä kilpailla lukijoista ja television katselijoista. Ei siis ihme, että media viihteellistyy. Julkinen sfääri on siis erilaisten jännitteiden täyttämä mutta silti politiikan kannalta merkityksellinen. Se on edelleen yhteinen tilamme, josta politiikka hakee oikeutuksensa.

Minua on omassa tutkimustyössäni kiinnostanut edustuksellisen demokratian toimintatavat: kuinka päätökset syntyvät, ketkä päättävät ja miten päätökset perustellaan. Vallankäyttö on nimittäin suhde. Päätöksentekijöiden on saatava palautetta ja muokattava tehtäviä päätöksiä tuon palautteen perusteella, jotta vallankäyttö saisi oikeutuksensa ja olisi legitiimiä. Monet erilaiset tutkimukset ja mielipidetiedustelut kertovat politiikan kannalta luottamuksen puutteesta. Samoin alhainen äänestysaktiivisuus kertoo edustuksellisen demokratian ongelmista. Äänestämättä jättäminen ei suinkaan ole osoitus ihmisten tyytyväisyydestä. Politiikan pitäisi ottaa palaute vastaan ja mietittävä omia tapojaan: ovatko poliittiset puolueet ja yksittäiset poliittiset toimijat kyenneet välittämään sellaista tietoa julkiseen sfääriin, josta äänestäjät saavat otteen ja voisivat olla aitoja kumppaneita yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tutkimukseni "Silent Democracy, Noisy Media" on case study -tutkimus neljästä päätöksentekoprosessista 1990-luvun loppupuolelta. Jokainen tapaus muodostaa haastateltavien ja päätöksiin liittyvien dokumenttien kautta kertomuksen, jota peilataan julkisessa sfäärissä ts. mediassa käytyyn keskusteluun. Näin saadaan tietoa päättäjistä, päätöksistä käydystä keskustelusta ja politiikan argumenttien välittymisestä. Yhteisenä piirteenä voi sanoa, ettei suomalainen päätöksentekotapa ole kovin keskustelevaa, vaan lähinnä hallinnoivaa. Keskustelevuus ei tarkoita loppumattomia seminaareja ja asian pallottelua. Informaation saaminen päätettävistä asioista on toki tärkeätä, mutta poliittinen sitoutuminen tehtäviin päätöksiin voi tapahtua vain kommunikoinnin kautta. Neljän tapauksen perusteella voi sanoa, että kommunikointia on vähän. Valtaosa poliittisesta eliitistä, useimmat ministerit ja eduskuntaryhmien vetäjät on suljettu keskeisten informaatio- ja kommunikaatiorakenteiden ulkopuolelle. Jo Robert Michels (1915) kuvasi hiukan toisessa yhteydessä oligarkian rautaista lakia viittaamalla siihen, että kaikissa organisaatioissa olivatpa ne sitten työväenpuolueita tai ammattijärjestöjä syntyy oligarkia. Poliittisen päätöksentekijöiden eliitissä syntyy myös oligarkia.

Käytännön elämässä jonkun on tietysti päätökset tehtävä. Joukko voi olla suurempi tai pienempi. Minua kiinnostaakin lähinnä se, miten suomalainen edustuksellinen demokratia asemoi itsensä erilaisiin demokratiakäsityksiin, ja voiko tätä kautta löytää selitystä politiikan luottamuspulalle. Kun poliittinen eliitti ei sitoudu kommunikoinnin kautta päätöksiin, voi sanoa demokratian olevan hiljaista. Mutta riittääkö teknokraattien esittämä ajatus siitä, että demokratia on kunnossa niin kauan kuin vaaleissa voidaan vaihtaa vallanpitäjät. Demokratiaa tarvittaisiin siis vain vaaleissa, joissa kamppaillaan vallasta.

Vaikuttaisi siis siltä, että suomalainen edustuksellinen demokratia on poliittisen johtamisen sijaan tyytynyt hallinnoimiseen, teknokraattiseen johtamisen tapaan. Poliittinen johtaminen edellyttää kommunikointia ja asioihin sitoutumista. Se taas tarkoittaa sitä, että myös julkisessa sfäärissä päätökset pitäisi perustella ja puolustaa niitä. Tässä piilee paradoksi. Mitä julkisempaa päätöksenteko on, sitä haavoittuvampi se on. Tämä johtuu medioitumisesta. Julkisessa sfäärissä on tapahtunut monia rakenteellisia muutoksia viime vuosikymmenten aikana, joita ovat mm. tiedonvälityksen globalisoituminen ja elektronisoituminen ja mediakonglomeraattien syntyminen.

Suomalainen media rakentuu kahden mediatalon kilpailuasetelmaan. Sekä Sanoma-konserni että Almamedia julkaisevat päivälehtiä, tabloideja, niillä on sekä radio- että televisiokanavat. Kolmas tärkeä tekijä tietenkin mediassa on julkista tehtävää hoitava Yleisradio. Medialla on aina ollut tiedonvälittäjän rooli mutta myös viihdyttäjän, jota kautta mediatalot tekevät bisnestä. Politiikkakin tarjoaa medialle viihdykettä. Niinpä päätöksenteon avoimuuden ohella skandaalit, vuodot ja poliitikkojen henkilökohtaiseen elämään liittyvät asiat ovat tulleet tärkeiksi. Väitän, että journalismille on kehittynyt uusi eetos, jota hallitsevat kaupallistuminen ja hyödykkeistyminen, ja nämä syövät laadukkaan yhteiskunnallisen keskustelun elintilaa. Kun poliittinen päätöksentekijä on riippuvainen julkisuudesta, julkisuus onkin kaksiteräinen miekka. Asioiden ajaminen altistaa skandaaleille ja yksityisen elämän tulemisen julkiseksi. Median ja poliitikon jännitteinen suhde sisältää arvaamattomuutta ja hallitsemattomuutta. Olohuoneemme - tuo julkinen sfääri - onkin mediamarkkinoita korkealaatuisen yhteiskunnallisen keskustelun sijaan. Väitän siis, että media on äänekästä analyyttisyyden ja kriittisyyden kustannuksella.

Pitäisikö meidän kaikista näistä aika masentavista trendeistä huolimatta tavoitella aitoa demokratiaa - kansan valtaa? Suomessa kansalaisten pääsy julkiseen sfääriin on turvattu. Meillä on hyvä julkinen kirjastolaitos, jossa voi lukea lehtiä ja päästä internetiin. Meillä luetaan poikkeuksellisen paljon sanomalehtiä. Yleisradiolle on uskottu julkinen tehtävä välittää kansalaisille tietoa yhteiskunnallisista asioista. Meillä on helppoa päästä päättäjien puheille. Habermasilaisen demokratia-ideaalin toinen puoli on turvattu, kaikkien oikeus päästä tiedon lähteille. Mutta entäpä sitten yhteiskunnallisen keskustelun laatu?

Vaikka mediassa on nähtävissä viihteellistyminen, käytännöissä elää vahvasti vallan vahtikoiran eetos. Poliittisella lehdistöllä on tässä myös tärkeä merkitys. Media heijastelee yhteiskunnallista todellisuutta, vaikkakin se voi myös luoda omat käsikirjoituksensa. Jos demokratia on hiljaista - kuten väitän - täyttyy media muusta. Jos asioista ei puhuta, puhutaan ihmisistä. Palaamme sittenkin poliittiseen järjestelmäämme ja politiikan kykyyn käydä yhteiskunnallista keskustelua. Totta on, että maailman nopeat muutokset ja tiedon tulva hämmentävät ja suorastaan mykistävät. Politiikka on kuitenkin parhaimmillaan yhteiskunnallista lukutaitoa, jonka avulla hallitaan kehityskulkuja ja tehdään päätöksiä. Lukutaitoon ei riitä, että informaatio kulkee demokratian latuja - ensin hallinnosta hallitukseen, sitten eduskuntaan ja sitten päätöksiin. Nyky-yhteiskunnassa nimittäin olennaista ovat informaatio- ja kommunikaatiorakenteet. Ne määräävät myös yhteiskunnallista asemaa aivan kuten aikanaan tuotantovälineiden omistus määräsi luokkasuhteet. Nyt luokkasuhteet tulevat suhteesta informaatio- ja kommunikaatiorakenteisiin. Valtaa käyttävät ne, joilla on pääsy kyseisiin rakenteisiin.

Liberaalin edustuksellisen demokratian tarkoituksena oli koulia päätöksentekijät kykeneviksi hoitamaan heille uskottua kansan valtaa. Eduskunta tarjosi keskusteluareenan, jonka seuraamisen kautta ihmiset median välityksellä saattoivat kontrolloida vallankäyttöä. Ovatko poliittiset puolueet onnistuneet koulintatehtävässä parhaalla mahdollisella tavalla? Olemmeko poliittisina toimijoina onnistuneet yhteiskunnallisina keskustelijoina parhaalla mahdollisella tavalla? Marxilainen näkemys painotti suoraa ja osallistuvaa demokratiaa sekä muistutti, ettei talous ole politiikan ulkopuolella. Hyvä demokratia on luultavasti tasapainoinen sekoitus kumpaakin.

Vaikka valta on Suomessa uskottu vain harvoille, harvojen on pidettävä huolta, että poliittinen ohjaus toimii. Se edellyttää keskustelukumppanuutta. Vain näin voidaan huolehtia siitä, että myös julkisessa sfäärissä on tarjolla laadukasta ja perusteltua tietoa päätöksistä ja niitten perusteista ja että kansalaisten palaute voi toimia vaalien välilläkin. Moderni yhteiskunta erilaisine riskineen edellyttää jatkuvaa käytäntöjen kriittistä arviota, eikä politiikka muodosta tässä poikkeusta.

Kirjoittaja on kansanedustaja ja VTT.