Elämää huutolaisina.
Elämäkerrallinen tutkimus kahden huutolaislapsen elämästä

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kahden huutolaislapsen elämää 1900-luvun alkupuolen agraarisessa Suomessa. Tutkimusotteeni on elämäkerrallinen ja tutkielmani perustuu pääasiassa muistoihin, jotka olen kerännyt teemahaastattelujen avulla, sekä miespuolisen informantin kirjoittamiin muisteluihin. Päämääräni oli selvittää, kohdeltiinko huutolaislapsia samanarvoisesti kuin muita lapsia kouluympäristössä ja sijoituskodeissa. Mielenkiintoni kohdistui myös kysymykseen, miten huutolaislapsi koki elämänsä sijoituskodissa ja millaisia vaikutuksia lapsuuden kokemuksista on jäänyt heidän myöhempään elämäänsä. Lisäksi tarkastelen työssäni syitä, jotka johtivat informanttien elätteelle antoon. Ulkopuolisen näkökulman huutolaisuuteen olen saanut käyttämällä apunani Turun yliopiston kansatieteen sekä Sosiaalihuollon Keskusliitto ry:n järjestämää kyselyä, jonka tarkoituksena oli kerätä tasapuolista tietoa entisajan köyhäinhoidosta.

Huutolaisuus oli yleinen ilmiö 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Huutolaisiksi joutuivat usein kodittomat lapset, vanhukset ja sairaat. Kunta oli velvoitettu maksamaan heidän elatuksestaan sijoituskodeille. Erityisen räikeäksi hoitomuodon tekivät sijoituskotien puutteellinen valvonta sekä motiivit minkä vuoksi huutolainen oli huudettu. Tavallisesti talolliset huusivat lapsia, joista tuli työvoimaa. Köyhät taas huusivat sairaita ja vanhuksia, joiden pitämisellä oli mahdollisuus hankkia lisätuloja ja verorahoja. Hoidokin antaminen vähiten pyytäneelle oli sallittua. Päämääränä oli usein sijoittaa huutolaiset hyviin koteihin, mutta monesti vaihtoehdot olivat vähissä. Elätteelle anto tapahtui viattomien lasten päivänä vuodenvaihteen tuntumassa. Tilaisuudelle oli ominaista huutokaupan piirteet. Suurina yhteiskunnan epäkohtina olivat räikeät huutokauppatapahtumat sekä sijoituskotien puutteellinen valvonta. Suomessa sijoitushuutokauppoja on järjestetty viranomaisten toimesta vielä 1920-luvulla.

Sain tutkittavaksi kaksi hyvin erilaista elämänkertomusta. Naisinformantin huutolaisuusaika sijoittui vuosien 1922-1933 välille Pieksämäen maalaiskuntaan. Hänen eriarvoisuutensa sijoitusperheen omiin lapsiin nähden ilmeni kirkkaimmin kotitöiden runsautena, hellyyden puutteena sekä ruumiillisena kurituksena. Seuraava lainaus kertoo informantin läheisyyden kaipuusta. "Minäkin yritin päästä kasvatusäidin tykö. Niin hän oli aivan väsynyt, et eihän jaksa mitään paijata. Kyllähän laps kaipaa jotakin sellaista."
Kurjista oloista huolimatta hän oli peloissaan vuosittaisen hoitosopimuksen jatkumisesta, josta on esimerkkinä seuraava haastattelun lainaus. "Siel käy ne tarkastajat aina ja ..niin enhän mä voinut sanoa, että mää selkääni aina saan, mun täytys olla hiljaa, aina kun mä pelkäsin aina että siirretään toiseen paikkaan." Kasvatusäidin kovuus oli myös taloudellisesti rajua. Hän jopa lainasi naisinformantin säästöjä maksamatta koskaan takaisin. Eno oli lähettänyt kerran myös raha-avustuksen tytölle. Tyttö hankki mm. esiliinan, jonka kasvatusäiti pakotti palauttamaan. Enon saapuminen selvittämään paikalle asiaa oli yksi harvoja asioita, jossa tyttö koki voittaneensa.
Informantin arkea varjosti myös oman äidin kaipuu. "Tottakai äitiä odotin...En tiennyt koskaan, koska hän voi tulla." Harvoista tapaamiskerroista huolimatta suhde äitiin säilyi hyvänä. Huutolaisuusajan jälkeen Informantti kuvaili äidin tapaamistaan seuraavanlaisesti: "Mä muistan kun juotiin kahvia ja hän lähti pois niin mä en edes tiskannut, sain juoda äitin kupist sitten."

Miespuolinen haastateltavani vietti huutolaisuusajan 1929-1943 Karunassa. Hän asui kahdessa eri perheessä. Informantti koki viettäneensä melko tavallisen lapsuuden, eikä hänen tarvinnut osallistua monesti kotitöihin. Aineellisesti hänen elämänsä oli turvattu. Kuitenkin hän koki suurena menetyksenä ensimmäisen sijoitusperheensä äidin menehtymisen haastateltavan ollessa kuusivuotias. Seuraava lainaus on informantin muistelmista. "Mamma kuoli jouluaattona. Se oli suuri menetys, sillä Kuusela oli kotini ja mamman kanssa olimme perhe." Omaa biologista äitiään hän tapasi vain kahdesti, joten suhde äitiin jäi heikoksi. Koulumaailmassa haastateltava koki eriarvoisuutensa esimerkiksi seuraavanlaisesti: "Minulle oli suuri koettelemus, kun kysyttiin isän nimeä, enkä tiennyt sitä. Melkein koko luokka nauroi." Informantin hyvä koulumenestys sekä opettajan myötämielinen asenne tekivät koulusta mieluisan paikan. Haastateltava oli tietoinen huutolaislapsena olojensa epätavallisesta onnekkuudesta. Hänen sijoitusperheensä säästi informantin tilille kunnalta saadut rahat, ja myöhemmissäkin vaiheissa sijoitusperhe tuki avustaen rahallisesti opintoja. Haastateltava näki kuitenkin, miten hänen veljeään ja samalla luokalla ollutta poikaa sijoituskodeissa kohdeltiin. Hän miettikin monesti kerronnan aikana köyhäinhoidon epäkohtia. Luokan huutolaispoika ei ollut myöskään opettajan suosiossa. Informantti yrittikin monesti puolustaa koulussa heikompaa. Seuraavassa muistelija miettii luokkatoverinsa asemaa: "Tuskin oli Reinon vika, että hän oli saanut huonon kasvatuksen. Oikeastaan hän ei ollut saanut laisinkaan kasvatusta, ainoastaan työtä ja selkäänsä."

Informanttien erilaiset elämänkokemukset kertovat myös hyvin erilaisten sijoituskotien vanhempien olemassaolosta. Kuitenkin informanttien kerronnoissa on myös selviä yhtymäkohtia. Yksi merkittävin tekijä, miksi heistä tuli huutolaislapsia, oli heidän avioton syntyperänsä ja äitien senhetkinen, vaikea yhteiskunnallinen asema. Informantit kokivat olonsa monesti eriarvoisiksi, mutta totesivat huutolaisuuden olleen yleinen köyhäinhoidon muoto. Molemmille oli merkittävä muutos koulumaailmaan siirtyminen, naisinformantille koulu tarjosi vaihtelua kotitöiden runsauteen, kun taas miesinformantti oli innokas opiskelija. Hän menestyi koulussa hyvin, mikä oli omiaan vahvistamaan itsetuntoa. Huutolaisuusvuodet ovat jättäneet jälkensä kertojiin. Naisinformantti kokoaa kokemuksensa: "Mun tämä elämäni oikeastaan se on vähän erilainen kuin muilla, kun mää on joutunut koko elämäni huolehtimaan itse itsestäni. Niin mulla on erilainen luonne kuin muilla ihmisillä. Mä oon ollut hyvänluontoinen, vaikka en olekaan tullut miesten kanssa toimeen...minua ei saanut koskaan kukaan komennella."
Miesinformantti uskoo lapsuuden kokemustensa vaikuttaneen siihen, miten hän poliittisesti tarkastelee maailmaa. Jo koulussa hän monesti urheasti puolusti heikompaa, toista huutolaispoikaa.

Turun yliopiston kansatieteen sekä Sosiaalihuollon Keskusliitto ry:n järjestämästä kyselystä paljastui samanlaisia muistoja kuin informanttien kerronnasta. Monesti huutolaislapset olivat eriarvoisia kuin muut perheen jäsenet. Kotitöiden runsaus, ruuan ja vaatetuksen puutteellisuus sekä ruumiillinen kuritus olivat monesti esille nousseita epäkohtia.

Vaikka huutolaisuus on kadonnut, onko kaikki toisin 70 vuotta myöhemmin? Mielestäni tänä päivänä yhteiskunnassamme ovat omat huutolaisensa. Aineellisen köyhyyden tilalle on tullut lisääntyvä yksinäisyys. Liian moni vanhus elää yksin, liian monen lapsen ensisijaisena kasvattajana toimii päiväkotimaailma ja liian useasti uraa tekevä nuori uhraa sosiaaliset suhteensa työelämän puolesta.

Terhi Nurmi, Turku

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Elämää huutolaisina. Elämäkerrallinen tutkimus kahden huutolaislapsen elämästä. Turun yliopisto, kansatiede.