"Tehkää vain, kyllä valtio maksaa!"
- suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat

Pro gradu -työni tarkastelee kokoavasti suomalaisnäkökulmasta Suomen ja Neuvostoliiton yhdessä tuottamia elokuvia. Yhteistuotannon määritelmänä käytän sanan tiukinta merkitystä, jonka mukaan molemmat maat ovat osallistuneet elokuvan rahoitukseen sekä varsinaiseen tuotantoon suurin piirtein tasaveroisina kumppaneina, jolloin kustannuksia ei peritä toiselta osapuolelta. Näin jäljelle jää kolme elokuvaa: Sampo (1959), Luottamus (1976) ja Tulitikkuja lainaamassa (1980).

Kalevalan Sampo-runoihin perustuva Sampo valmistui 1959 useamman vuoden työn tuloksena. Elokuvaa ehdotettiin Neuvostoliiton taholta pian sen jälkeen kun yhdysvaltalaisten tekemä tarjous Kalevalan filmaamisesta ei toteutunut.Yleinen käsitys oli elokuvan suomalaisten tekijöiden sekä osittain lehdistönkin keskuudessa, ettei Neuvostoliitosta tulleesta tarjouksesta voinut kieltäytyä, vaikka Kalevala olikin varsin tulenarka aihe Neuvostoliiton kanssa tehdylle elokuvalle. Luottamus-elokuva sai alkunsa vuoden 1964 tienoilla, jolloin Suomessa vierailleen neuvostoelokuvaväen ja Fennada-yhtiön välillä syntyi ajatus V. I. Leninin seikkailuista Suomessa. Elokuva toteutui vasta 1976, tällä kertaa Neuvostoliitto-johtoisena, YYA- ja ETYK-henkisenä elämäkertaelokuvana. Tulitikkuja lainaamassa -elokuva on puolestaan vuonna 1980 valmistunut, Maiju Lassilan samannimiseen romaaniin perustuva maalaiskomedia, jonka suomalainen rahoitus järjestyi vain sillä ehdolla, että elokuva tehdään Neuvostoliiton kanssa yhteistuotantona.

Olen pyrkinyt tarkastelemaan kunkin elokuvan kohdalta elokuvan syntyhistoriaa, elokuvan synnyn taustalla olleita toimijoita, sen suhdetta tekniikkaan ja pohtimaan lyhyesti elokuvien lajityypillisiä ominaisuuksia sekä yhteistuotannon syitä. Lisäksi olen laatinut kansallisfilmografian lehtiartikkelilistan perusteella luettelon kustakin elokuvasta koskien julkaistuista artikkeleista ja tulkinnut aineistoa kvantitatiivisesti, määrän perusteella. Lehtiartikkeleita olen tarkastellut kunkin elokuvan ja ylipäätään yhteistuotannon kautta myös vastaanottoa eri aikakausina kuvaten. Lehtiaineiston ohella olen käyttänyt apunani elämäkertoja sekä elokuvaneuvos Kari Uusitalon kanssa tekemääni haastattelua.

Tutkielman kautta paljastui muun muassa se, että Neuvostoliitto nousi johtavaksi maaksi kaikkien elokuvien kohdalla, se kantoi suuremman osan taloudellisesta vastuusta ja siitä millaisiksi elokuvat muodostuivat. Vastaanotto oli ristiriitaista ja sitä negatiivisempaa, mitä kauemmas ensi-illasta oli ajallisesti tultu. Elokuvista keskusteltiinkin huomattavasti muita ajan suomalaiselokuvia enemmän, Tuntematonta sotilasta (1955) lukuun ottamatta. Keskustelu ulottui usein eri lehdissä kulttuuripalstojen ulkopuolellekin, esimerkiksi Luottamus-elokuvan osalta. Tuolloin väiteltiin elokuvan historiankäsityksestä ja Lenin-kuvan aitoudesta lehdissä ja aikakauslehdissä. Elokuvista Sampoa ja Luottamusta suositeltiin opetustarkoitukseen, ja Luottamusta esitettiinkin erityisnäytännöissä osana lukion historianopetusta. Elokuvat tulivat kuitenkin tavallista kalliimmiksi. Lisäksi ne menestyivät taloudellisesti huonosti.

Elokuvilla oli myös korkeiden tahojen tuki taustallaan: Sampo-elokuvassa yhteyshenkilönä toimi presidentti Kekkosen luottomies ja Suomen silloisen politiikan harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna; Luottamus tehtiin Suomen puolella opetusministeriön varoin, presidentin kehotuksesta ja valtion johtohenkilöiden hyväksymänä. Myös Tulitikkuja lainaamassa -elokuvan vaiheet viittaavat käytössä olleen lähdeaineiston kautta korkean tason yhteyksiin. Kekkonen oli myös läsnä kaikkien elokuvien ensi-illoissa. On myös selvää, että elokuvien tulkittiin olevan Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomaisten suhteiden osoittajia; niillä oli ulkopoliittista merkitystä tekoajankohtinaan.

Kaiken kaikkiaan yhteistuotantoelokuvat olivat ongelmallisia ja kalliita produktioita, jotka herättivät runsaasti keskustelua, milloin kunkin elokuvan oikeutuksesta, milloin sen tarjoamasta historiankuvasta. Ja kutakin elokuvaa pidettiin jo melko pian valmistumisensa jälkeen oman aikansa tuotteena, taiteellisesti epäonnistuneena. Elokuvien teolle oli alussa ulkopoliittisia mutta myös Neuvostoliiton parempia resursseja sekä tekniikkaa koskevia syitä, joskin elokuvien huono taiteellinen ja taloudellinen menestys sekä tuotannon kalleus tekivätkin osaltaan lopun suomalaisten yhteistuotantohaluista 1980-luvulle tultaessa.

Kimmo Räisänen

Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan "Tehkää vain, kyllä valtio maksaa!" - suomalais-neuvostoliittolaiset yhteistuotantoelokuvat. Oulun yliopisto, historian laitos