Sallan suurin kylä – Göteborg

Snellman Hanna: Sallan suurin kylä – Göteborg. Tutkimus Ruotsin lappilaisista. SKS:n toimituksia 927. Tampere 2003.

Dosentti Hanna Snellman on tutkinut monipuolisesti Pohjois-Suomen ja pohjoissuomalaisten elämäntapaa. Seitsemässä vuodessa hän on perehtynyt aiheeseen kolmessa laajassa projektissa: ensiksi väitöskirjassaan ”Tukkilaisen tulo ja lähtö. Kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä” (1996), sitten Metsämiesten Säätiön perinteen tallennushankkeessa, jonka pohjalta ilmestyi julkaisu ”Metsäammatit metsätalouden murroksessa – metsäperinteen tallennushanke 1999-2002” ja viimeisenä Kahden puolen Pohjanlahtea -tutkimushankkeessa, jonka yksi tulos nyt arvosteltava kirja ”Sallan suurin kylä – Göteborg” (2003) on. Lisäksi Snellman on kirjoittanut pohjoissuomalaisesta elämäntavasta lukuisia artikkeleita ja toimittanut yhdessä Ilmo Massan kanssa Lapin maakunnasta kertovan teoksen ”Lappi, maa, kansa, kulttuuri” (2003). Kiinnostustaan lappilaiseen elämänmuotoon Snellman selittää niillä 20 vuodella, jotka hän asui metsänhoitajana työskennelleen isänsä työn vuoksi ”uiton talossa” Sodankylässä ja Kemijärvellä (28, 1996). Lapsuuden ja nuoruudenaikaisten tuttujen ja arkisten asioiden ymmärtäminen laajemmassa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa innoittaa joitakin tutkimaan aihepiiriä ja toisia lukemaan tutkimuksia – kummassakin on kyseessä oman identiteetin rakentaminen, selittäminen ja ymmärtäminen. Puukengät, laivasuklaa ja ”yhtäsoittoa” Ruotsista Sallaan ajaneet, yleensä keskellä yötä saapuneet sukulaiset ovat minunkin lapsuuden kesien muistoja – siinäpä syy, miksi luin erityisen kiinnostuneena tämän kirjan, enkä ainoastaan arvioidakseni tutkimuksen vaan ymmärtääkseni lapsuuttani värittäneen ”muuttoviuhkan” myös aikuisen näkökulmasta.

Pohjois-Suomi on Snellmanin tutkimuksissa nykyisen Lapin läänin alue, ja pohjoissuomalaiset, joita hän on tutkinut, asuivat tämän maantieteellisen alueen sisäpuolella merkittävän osan elämästään. Lappilaiset ovat Snellmanin tutkimuksessa suomalaisia, joiden toimeentulon perusta oli tavalla tai toisella metsäteollisuus, ei luontaiselinkeinot, ja jotka muuttivat tai heidän vanhempansa/isovanhempansa olivat muuttaneet työn perässä alueelle 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vaikka he olivat agraariyhteisön kasvatteja, heidän arkipäivänsä ja tulevaisuutensa oli sidoksissa modernisoituvaan yhteiskuntaan, mikä yhdessä pohjoisten luonnonolojen, pitkien välimatkojen, irrallisuuden, taloudellisen niukkuuden ja kaikinpuolisen perifeerisyyden lisäksi muokkasi heidän arvojaan, asenteitaan ja identiteettiään. Snellman on tutkimuksillaan tuonut ansiokkaasti esille sitä lappilaista sosiaalista maisemaa ja elämäntapaa, lappilaista kulttuuria, jota metsätyömies- ja pienviljelijäperheet loivat. Elämäntavan muotoutumiseen vaikutti voimakkaasti metsäteollisuus: väitöskirjassaan Snellman kuvaa tukkityöläisiä, jotka tulevaisuuteen uskoen muuttivat Lappiin metsäteollisuuden tarjoamien työpaikkojen houkuttelemina, kun taas nyt arvioitavassa julkaisussa ympyrä tavallaan sulkeutuu, ja hän luo kuvan Ruotsiin suuntautuneesta muuttoliikkeestä, johon suurimpana syynä oli metsäteollisuuden koneellistumisen ja maatalouden rakennemuutoksen aiheuttama työttömyys. Snellman tuo Lapin elinkeinorakenteen muutoksen onnistuneesti esiin myös mikrotasolla Savosta vuonna 1924 Lappiin muuttaneen Adamin ja hänen 1960-luvun puolivälissä Ruotsiin muuttaneen tyttärensä (s. 1946) tarinoiden kautta (58-65, 2003).

”Sallan suurin kylä” -tutkimuksessa Snellman on tutkinut lappilaisten muuttoliikettä Ruotsiin, Göteborgiin. Metaforana hän käyttää Sallan kuntaa, jonka väkiluku väheni 1960- ja 1970-luvun vaihteessa liki 4000:lla asukkaalla. Syynä siihen oli muuttoliike, suurin osa muuttajista lähti Ruotsiin, osa Göteborgiin. Snellman on halunnut tuoda tutkimuksessaan esiin sen, kuinka lappilainen kasvuympäristö, sen arvot, asenteet ja moraalikäsitys tulivat esiin uudessa asuinympäristössä, joka poikkesi kaikin puolin (mm. ilmasto, luonto, kaupunki, elintaso, kieli ja kulttuuri) totutusta. Tämän laajan kysymyksen alle sijoittuu monta pienempää kysymystä, joihin vastaamalla saadaan yksityiskohtainen kuva siitä, kuinka tavallinen nuori, työtön (?) lappilainen sopeutui uuteen asuinympäristöön. Miksi hän päätti lähteä Ruotsiin, kenen luo, millä kyydillä? Kuinka hän sai työpaikan, missä asui, mitä teki vapaa-ajallaan? Mikä hänen suhteensa ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja ruotsalaiseen kulttuuriin oli? Millaiset hänen suhteensa olivat Suomeen, sinne jääneisiin perheenjäseniin, ystäviin ja menneisyyteen? Snellman on etsinyt kysymyksiin vastauksia haastattelemalla laajasti Ruotsissa, lähinnä Göteborgissa asuvia ruotsinsuomalaisia. Hän on käyttänyt hyväkseen myös erilaisten perinteen tallennusprojektien materiaalia, eli pääosin muistitietoa. Ajankuvaa luo muutamat yksittäisten ihmisten päiväkirja- ja kirjemateriaalit.

Snellman on onnistunut rakentamaan Ruotsiin muuttajasta yleiskuvan, joka rakentui kaikille yhteisiin lähtökohtiin ja arvoihin, mutta joka kuitenkin vaihteli muuttajan sukupuolen, kotitaustan, koulutuksen, työpaikan ja sosiaalisten verkostojen (sekä Suomessa että Ruotsissa) mukaan. Yhteistä muuttajille oli heidän sosioekonominen taustansa ja sen muokkaama tulevaisuuden näkymä Suomessa. Useimmat muuttajista olivat pientilallisten tai metsätyömiesten jälkeläisiä, joilla ei ollut halua tai varaa kouluttautua, eikä heille ollut tarjolla myöskään työtä. Maaseudulla, jossa tiloja paketoitiin ja metsäteollisuuden työpaikkoja vähennettiin koneellistumisen myötä, ei ollut tulevaisuutta, sitä lähdettiin hakemaan muualta. Snellman ei tuo em. mikrohistoriallista osiota huomioonottamatta erityisesti esille sitä, että muuttoliike ei sinällään ollut uutta lappilaisille, alueellahan oli muuttamisen traditio: suuri osa ensimmäisen polven metsä- ja sahatyömiehistä oli siirtolaisia, Itä- ja Etelä-Suomesta saapuneita. Lapissa oli totuttu lähtemään työn perässä kauas, omassa maakunnassa sijaitsevat savotatkin saattoivat olla satojen kilometrien päässä. Sahateollisuuden alkuaikoina 1800-luvulla Kemin seudun työläiset matkasivat lamakausina aina Norjaa ja Pohjois-Ruotsia myöten, kun taas itärajalla työtä ja leipää etsittiin Venäjän rata- ja rakennustyömailta. Osa lappilaisista lähti 1930-luvun lamaa pakoon Neuvostoliittoon, joskin usko sosialismin hyvyyteen siivitti joidenkin lähtijöiden päätöstä. Toisen maailmansodan jälkeen Lappi oli muuttovoittoinen, nyt suurten voimala- ja tietyömaiden ansiosta. Viime vuosisadan aikana ainakin metsätyömies- ja pienviljelijäperheissä kausi- ja siirtotyöläisyys olivat tuttuja ilmiöitä, eivätkä välttämättä katkaisseet jatkuvuutta. Ehkäpä tämä on yksi syy siihen suhteellisen mutkattomaan ja impulsiiviseen tapaan, jolla nuoret lappilaiset päätöksensä Ruotsiin muutosta tekivät. Kuitenkin kertomus, jonka mukaan Göteborgiin lähdettiin suoraan ojankaivuusta työkamppeet päällä (95), kertoo paremmin lappilaisen tarinankerronnan perinteestä kuin täysin objektiivisesta kuvauksesta muuttopäätöksestä.

Lähes kaikilla muuttajilla oli myös samankaltainen arvomaailma, joka perustui ahkeran työnteon, perheen ja sosiaalisen omantunnon pohjalle. Työntekoa käytettiin vanhastaan agraariyhteisöissä kasvatus- ja sosiaalistamiskeinona, se oli yleistä koko Suomessa. Snellman tuo selkeästi esille sen, kuinka epävarmuus toimeentulosta oli muuton pääasiallinen syy. Joutenoloa ja työttömyyttä ei hyväksytty, jos ei pystynyt hankkimaan elantoaan Sallassa, oli se hankittava jostain muualta. Tapahtumien kulku eteni yleensä näin: Mies, joka jäi työttömäksi tai ei ensinkään löytänyt kotipaikkakunnaltaan töitä, teki päätöksen Ruotsiin muutosta. Vaimolla ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä päätös ja seurata lasten kanssa perässä, kunhan mies oli ensin saanut uudessa paikassa työ- ja asuntoasiat järjestettyä. 1960-luvulla kulutusyhteiskunnan voimistumisen ja maatalouden muutoksen myötä palkkatyön arvostus kasvoi myös naisten keskuudessa, ja tätä Snellman olisi voinut kuvailla ja pohtia tarkemmin. Snellman on kuvaillut muuttopäätöstä hyvin miehisestä näkökulmasta, kun hän on kuvannut rakennemuutoksesta kärsiviksi lähinnä miehet, joilta katosivat työpaikat ja jättänyt huomioimatta, että naisilla niitä ei oikeastaan ollut olemassakaan. Tämä tulee esiin myös haastatteluissa. Kertoessaan perhetaustoistaan haastateltavat mainitsevat kyllä isän työn ja työpaikan, mutta äidin työ kuitataan usein toteamuksella, että äiti ei ollut töissä. Koska haastateltavista suuri osa oli kuitenkin pientilallisten lapsia, voidaan helposti päätellä, että äiti oli töissä perheen tilalla. Hän teki pitkää päivää navetassa ja kotitaloudessa. Lapset eivät varmaankaan väheksyneet äidin työpanosta, mutta he eivät pitäneet sitä työnä, koska siitä ei saanut palkkaa. Oikea työ edellytti palkkatyösuhdetta. Työllistymisvaihtoehdot varsinkin naisten osalta olivat vähissä Lapissa. Savotoilla oli joitakin emännän paikkoja, mutta heidän osuutensa kaikista työntekijöistä ei ollut suuri. Palvelu- ja hyvinvointiyhteiskunta loivat työpaikkoja myös naisille, mutta usein niihin vaadittiin koulutusta, jota lappilaisilla vähävaraisten perheiden tytöillä ei ollut. Tässä yhteydessä sopiikin kysyä, suhtauduttiinko koulutukseen todellakin kielteisesti (254), vai oliko se vain olosuhteiden pakon sanelema suhtautumistapa?

Syrjäseudunkin nuori kävi lävitse kulttuurisen murroksen 1960-luvulla: sukupuoliroolit alkoivat pikku hiljaa murtua ja toisaalta sukupolvien välinen kuilu kasvaa, nuorisokulttuurin mallit ja kulutusyhteiskunnan houkutukset vaikuttivat nuorten haaveisiin. Tänä aikana varttui nuoria naisia, jotka osasivat tehdä itsekin tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, kuten Ullan päiväkirja ja Katariinan haastattelu osoittavat (66-79, 103). Itse asiassa yllättävän moni naispuolinen muuttaja tuntui lähteneen yksin ja sitoutumattomana Ruotsiin. Kun tähän vielä liittää perinteisen työntekoon liittyvän arvostuksen ja halun ansaita rahaa, jotta sillä voisi nostaa elintasoaan (105, 134), voi ymmärtää, miksi jopa 15-kesäiset tytöt lähtivät kokeilemaan onneaan. Tämä kaikki tulee esiin Snellmanin tutkimuksessa, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan terävämpää, kokoavaa analyysia siitä, miten sukupuoli määritti muuttajien toimintatapoja Suomessa ja toisaalta Göteborgissa. Tuntuu kuin Snellman olisi tyytynyt vanhaan stereotypiaan maaseudun ja vahvan agraarisen kulttuurin järkähtämättömästä vaikutuksesta sukupuolirooleihin 1960-luvun Sallassa, joka kuitenkin oli osa muuttuvaa, suomalaista yhteiskuntaa.

Lappilaisten muuttoa Ruotsiin helpotti merkittävästi heidän käsityksensä perheestä. Se oli Lapissa hieman erilainen kuin esimerkiksi Länsi-Suomessa. Perhe oli laajasti ottaen koko suku ja koti oli koko kylä. Kun tähän vielä liitti sosiaalisen omantunnon, eli jo lapsuudessa sisäistetyn velvollisuuden auttaa kanssaihmisiä, on helppo ymmärtää, miksi niinkin kaukaa ja erilaisista olosuhteista kuin Sallasta oli helppo muuttaa Göteborgiin, suurkaupunkiin. Käytännössä Ruotsiin muuton yhteydessä perhe ja koti eivät jääneet Sallaan, vaan ne laajenivat maantieteellisesti, osia niistä oli nyt Ruotsissakin. Tätä edesauttoi myös muuttotapa, ketjussa muuttaminen. Lappilaiset muuttivat Göteborgiin ketjuissa ja ryhmissä. Ketjumuutossa muuttaja seurasi jotakuta jo määränpäähän asettunutta, kun taas ryhmässä muuttavat lähtivät yhdessä. Valtaosa lappilaisista toteutti ensimmäistä mallia. Usein Göteborgissa asui jo vanhempi sisarus, eno, setä tai täti, yleensäkin sukulainen, joka auttoi muuttajaa alkuun; tarjosi asunnon, etsi töitä, auttoi viranomaisten luona asioinnissa jne. Tarpeen tullen perheen ja kodin väljäkin määritelmä jousti. Niinpä kotiväki Suomessa saattoi lähettää nuoren luottavaisin mielin matkaan, kun vain samankyläläinen oli luvannut tämän ensialkuun majoittaa. Tuohon aikaan yhteyttä pidettiin lähinnä vain kirjeitse, joten hädän tullen apua ei saanut kotoa, vaan oli turvauduttava lappilaisten luomiin sosiaalisiin verkostoihin Göteborgissa, uuteen perheeseen. Luottamus siihen, että kyllä muut tarpeen tullen auttavat, nopeutti ja helpotti päätöstä muutosta. Verkottuminen helpotti myös sopeutumista kerrostalo- ja lähiöasumiseen. Ainakaan haastatteluissa ei tule ilmi se, että kerrostaloasuminen olisi ollut vastenmielistä, päinvastoin, niissä kiiteltiin asumistason nousua. Yleensäkin tuttujen asuminen samassa lähiössä, jopa samassa talossa tai rapussa, koettiin mielekkääksi. Snellmanin tutkimuksessa tämä vielä nykyäänkin monille lappilaisille itsestäänselvä toimintatapa tulee erittäin hyvin näkyväksi ja tekee väliin älyttömiltäkin vaikuttavat äkkilähdöt ymmärrettäviksi.

Snellmanin mukaan lappilaisten sopeutumista uuteen asuinympäristöön nopeutti lähiöiden sijainti metsäisillä seuduilla. Muutenkin yhteys luontoon oli tärkeä, se näkyi vapaa-ajanviettotavoissa: kalastus, metsästys, retkeily ja yleensäkin sisävesien äärille hakeutuminen toistuivat haastatteluissa. Luonnon helmassa oleilu latasi akkuja tulevan työviikon varalle. Muuten viihtyvyyttä pyrittiin lisäämään harrastamalla niitä samoja asioita kuin Suomessakin, siirtämään totuttu elämäntapa uuteen asuinympäristöön. Erityisen suosittuja olivat suomalaisten tanssit, jotka todennäköisesti ovat Göteborgin saarekkeessa säilyneet muuttumattomina sitten 1970-luvun (tämän vaikutelman ainakin sain vieraillessani 1990-luvulla Johans Krogissa). Snellman toteaa, että suomalaiset eivät osallistuneet kovin aktiivisesti yhteiskunnalliseen toimintaan tahi seuranneet sitä. Tämä on siinä mielessä yllättävää, että Lapissa oli ollut perinteisesti korkea äänestysprosentti valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa. Lisäksi lähtijät olivat alueilta, joissa poliittisella toiminnalla oli pitkät perinteet. Osin passiivisuuteen Ruotsin puolella oli syynä kielitaidon puute, mutta myös erilainen poliittinen kulttuuri. Lappilaiset selittivät yhteiskuntaa maalaisliittolais/keskustalaisesta tai kommunistisesta eivät sosialidemokraattisesta katsannosta. Kuten Snellman toteaa, sosialidemokratia oli niin vieras aate, että sen isännöimiin vappumarsseihin ja ay-liikkeeseen ei menty, kun ei ollut Suomessakaan menty. Lappilaiset eivät kuitenkaan heittäytyneet täysin passiivisiksi, sillä haastatteluissa tulee ilmi, kuinka he edelleen äänestivät Suomen eduskunta- ja kunnallisvaaleissa. Kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen myös Ruotsissa kasvoi, kun siihen annettiin mahdollisuus mm. vuoden 1976 uudistuksella paikallisvaalien äänioikeuden laajentamisesta(213, 238, 244-245).

Snellmanin tutkimuksen ehkä mielenkiintoisin luku on se, jossa haastateltavat pohtivat sopeutumistaan uuteen ja kaipuutaan vanhaan kotiseutuunsa. Tässä lappilaiset näyttävät jakautuvan kahteen osaan: niihin, jotka kiinnittyivät Ruotsiin ensisijaisesti työn kautta ja niihin, jotka sulautuivat ruotsalaiseen yhteiskuntaan myös kielen, kulttuurin ja uusien perheenjäsenten kautta. Kun ensiksi mainitun ryhmän side Ruotsiin eläkkeellejäämisen myötä löystyy eikä työnteon arvo enää määrittele elämää, vahvistuvat muut arvot (pohjoinen luonto, lappilainen elämäntapa). Niiden houkuttelemina osa alkaa suunnitella paluuta kotiseudulleen Suomeen tai ainakin muuttoa Pohjois-Ruotsiin. Oliko Ruotsiin muutto sittenkään heille avainkokemus? Toisella ryhmällä on puolestaan Ruotsissa muitakin siteitä kuin työ, mm. lapset ja lapsenlapset, jotka ovat ystäviensä, koulunsa ja harrastustensa kautta sitoneet vanhempia Göteborgiin. He jäävät Ruotsiin pitäen vanhan kotiseutunsa esillä ja muistellen sitä ”kotialttarin” ääressä. Olisi mielenkiintoista lukea tutkittua tietoa siitä, mitkä tekijät todella vaikuttivat ruotsalaiseen yhteiskuntaan assimiloitumiseen. Vaikuttiko esimerkiksi sukupuoli? Oliko työ enemmän miesten kuin naisten valintoihin vaikuttava arvo? Ainakin kaikki minun kolme enoani muuttivat noin 30 vuoden työrupeaman jälkeen takaisin Sallaan tai Haaparantaan, sen sijaan tätini asuu ja voi hyvin Göteborgissa.

Snellmanin tutkimus teki ymmärrettäväksi sen, miksi niin moni lappilainen muutti Ruotsiin, kuinka he rohkenivat tehdä muuttopäätöksen ja millaista arkea he elivät uudella kotiseudullaan. Ne olivat asioita, joihin odotinkin saavani vastauksen. Sen sijaan se, että heidän lappilainen taustansa antoi koko prosessille oman erityisen vivahteensa, oli uusi tai ehkä tiedostamaton tieto. Asian nostaminen esiin jäsentää oman sukupolveni lappilaisten muuttoa Etelä-Suomeen 1980-luvulla ja verkottumista tuntemattomienkin lappilaisten kanssa opiskelupaikkakunnalla. Tutkimus herätti myös kysymyksiä, joihin ei saanut vastausta, mutta jotka eivät välttämättä edes kuulu tutkimuksen kysymyksenasetteluun. Miksi samasta perheestä osa muutti ja osa ei, vaikka lähtökohdat ja tilanne oli samanlainen? Kuinka moni tuli takaisin?

Kokonaisuudessaan ”Sallan suurin kylä – Göteborg” kertoo siirtolaisen tarinan. Siirtolaisen, joka voi olla kuka tahansa työn perässä maata vaihtava, tavallinen ihminen. Hän ei päätä tulevaisuudestaan täysin itsenäisesti, vaikka haluaisikin, vaan se voi olla monien yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten summa. Hän ei tule uuteen maahan muuttaakseen sitä vaan tehdäkseen siellä työtä ja rakentaakseen elämäänsä. Sopeutuakseen paremmin uuteen kotiseutuunsa ja lohduttautuessaan koti-ikävässään hän pyrkii säilyttämään kotiseudulla oppimiaan perinteitä. EU:n laajeneminen ja siirtotyöläisten määrän kasvaminen tekevät kirjasta mielenkiintoista luettavaa myös muille kuin lappilaisille ja sallalaisille, ja heidänkin kannattaa lukea kirja silloin uudestaan, toisesta vinkkelistä – tästä päivästä, ei menneisyydestä käsin.

Ulla Aatsinki