Valtiokansalaisia kasvattamassa

Pauli Arola on kasvatustieteen alan väitöskirjassaan tutkinut aina ajankohtaista aihetta, kansalaiskasvatusta. Tutkimuksen rajaus on tiukka niin ajallisesti kuin temaattisestikin: Arola on jättänyt tietoisesti tutkimuksen ulkopuolelle muun muassa koulujärjestelmän konkreettisen muuttamisen sekä vapaan kansansivistystyön. Hänen mukaansa eduskunnassa käytyjä keskusteluja kansalaiskasvatuksesta tunnetaan huonosti. Tätä aukkoa Arola pyrkii täyttämään tutkimuskysymyksenään kansalaiskasvatuksen tavoitteet vuosien 1917-1924 eduskuntakeskustelussa.

Arola lähtee purkamaan tutkimusongelmaa valistusaatteen synnyttämästä modernin kansalaisuuden käsitteestä. Suomessa kansalaisuuden käsitteen määritteli J. V. Snellman hegeliläisessä hengessä. Arolan mukaan kansalainen määriteltiin Suomessa pitkään nimenomaan valtiokansalaisena, ja tätä kautta on helpompi ymmärtää myös kansalaiskasvatuksesta käytyä keskustelua. Ilman kansallisvaltiota ei tarvittaisi kansalaiskasvatustakaan. 1900-luvun vaihteessa suuret massaliikkeet kuten sosialismi pelästyttivät valtaapitävät, ja usko valistuksen perinteeseen kuuluneeseen järjen voimaan alkoi horjua. Massat oli saatava jollakin tavalla haltuun - tämän osoitti Suomen "sivistyneistölle" oma sisäinen kriisi. Tämä oli kansalaiskasvatuskeskustelun tausta.

Arola on sitä mieltä, että keskustelu kansalaiskasvatuksesta oli nimenomaan puoluepoliittista ja kiistakysymykset tämän politiikan välineitä. Hänen mukaansa keskustelu ei siis ollut pohjimmiltaan ideologista tai pedagogista, vaan kansalaiskasvatusta käytettiin aseena puolueiden välisessä valtataistelussa. Suurimmat kiistat käytiin uskonnonopetuksesta ja maalaislasten oikeudesta kotitöihin koulunkäynnin kustannuksella. Sosialidemokraatit vaativat uskonnonopetusta poistettavaksi ja siveysopin ottamista tilalle. Kysymys uskonnosta nousi niin keskeiseksi, että itse laista päätettiin jättää pois oppiaineluettelo. Näin laki päästiin säätämään vuonna 1920 ja vahvistamaan 1921. Oppiaineet määriteltiin laissa kansakoulun järjestysmuodon perusteista vuonna 1923. Kansalaiskasvatuksen ja oppivelvollisuuden tarpeellisuudesta oltiin Arolan mukaan puoluekentällä melko yksimielisiä, ja osaltaan tämän vuoksi keskustelu muuttui pikkuasioihin takertumiseksi ja puolueiden väliseksi valtapeliksi. Arola haluaa kuitenkin korostaa, että vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen keskustelun avainhenkilöt, edistyspuoleen Mikael Soininen ja Oskari Mantere sekä sosialidemokraattien Julius Ailio ja maalaisliiton Santeri Alkio, lähtivät tekemään yhteistyötä. Aikaisemmassa tutkimuksessa on korostettu oikeiston ja sosialidemokraattien eripuraisuutta, mutta Arolan mukaan tärkeämpää oli yhteistyö oppivelvollisuuden saavuttamiseksi.

Koulun kansalaiskasvatuksesta ja oppivelvollisuudesta käydyn keskustelun lisäksi Arola sivuaa muun muassa punaisiin vankeihin kohdistunutta kasvatustyötä sekä puolustusvoimissa ja suojeluskunnissa tehtyä kansalaiskasvatusta. Nämä ovat ehkä tutkimuksen mielenkiintoisimmat kohdat. Arolan mukaan puolustusvoimia pidettiin yhtä tärkeänä kansalaiskasvatusta antavana tahona kuin kansakouluakin. Punavankeja kasvatti vankien kasvatusosasto, johon värvättiin muun muassa kansakoulunopettajia. Leireillä annetun kasvatuksen tavoitteena oli saada harhaanjohdetut punaiset kunnioittamaan Jumalaa, kotia ja synnyinmaata. Keskeisenä kasvatusmetodina olivat jumalanpalvelukset. Tutkimuksen otsikosta olisikin ehkä voinut jättää koulu-sanan pois ja määritellä tutkimuskysymykseksi vain yleisesti keskustelun kansalaiskasvatuksesta. Tämä olisi tosin tuonut mukanaan rajausongelman - nyt tutkimuksen aikarajaus jäsentyy pitkälti oppivelvollisuuslaista käydyn keskustelun ja lain säätämisen ympärille. Toisaalta vuosien 1917-1924 tilanteessa on muitakin aspekteja, joilla rajauksen voi perustella: luotiinhan tuolloin vastaitsenäistyneen kansallisvaltion toimintaperiaatteita. Vuoden 1918 kriisin jälkeen keskustelu kansan kasvattamisesta nousi uudella tavalla tärkeäksi, kun kansan moraaliin petyttiin. Kansalaiskasvatus miellettiin yleistä vakautta luovaksi tekijäksi ja sen tavoitteeksi nousi yhteiskunnallisen kaaoksen estäminen. Oppivelvollisuuslainsäädännöllä pyrittiin Arolan mukaan lujittamaan demokratiaa ja estämään niin äärioikeiston kuin -vasemmistonkin voimistumista.

Arolan teksti on jäntevää ja helppolukuista. Vain pitkät suorat lainaukset - joita ei ole mitenkään erotettu leipätekstistä - eduskuntakeskusteluista väsyttävät välillä lukijan. Tiukat rajaukset ovat rajoittaneet tutkimusta: tutkiessaan vain eduskuntakeskusteluja Arola on hylännyt monta lähdettä, jotka olisivat voineet syventää tutkimusta. Myös niin sanottua uutta tutkimustietoa on niukasti. Hyvin kirjoitettu tutkimus on hyvä hakuteos kasvatushistorian tutkijoille oppivelvollisuuslakiin ja siihen liittyneeseen keskusteluun liittyen. Arola on saavuttanut tutkimuksen vaatimukset pyrkimällä täyttämään tutkimuksellista aukkoa ja kumoamaan tai ainakin täydentämään edeltäjiensä tutkimustuloksia.

Oona Ilmolahti