Pekka Tarkan Pentti Saarikoski

Elämäkerran toinen osa kattaa ajan vuodesta 1964 aina runoilijan kuolemaan saakka vuonna 1983, siis ajanjakson, joka oli suuri murros suomalaisessa yhteiskunnallisessa, poliittisessa ja kulttuurisessa, myös kirjallisessa elämässä. Saarikoski oli aikansa lapsi. Hän eläytyi herkästi ajan murrokseen ja koki ajan kriisit henkilökohtaisina ongelminaan. Hän esiintyi kuin näyttelijä, joka elää esittämiensä henkilöiden elämää omana elämänään. Samastuminen ja eläytyminen meni hänen kohdallaan niin pitkälle, että hän saattoi elää jopa kääntämiensä teosten, esimerkiksi James Joycen Odysseuksen, henkilöiden elämää. Tarkan kuvaamana eläytyminen koitui Saarikoskelle ylivoimaiseksi taakaksi, joka johti vähitellen fyysiseen ja osin henkiseenkin rappioon.

Raadollisinta Saarikosken elämässä oli hänen suhtautumisensa lähimmäisiin, etenkin vaimoihinsa ja muihin naisiin. Muutoinkin itsekeskeinen runoilija saattoi juovuksissa olla riidanhaluinen ja väkivaltainen. Vaikka hän saattoikin sosiaalisissa suhteissaan olla välitön ja rakastettava, hän näyttää muiden juoppojen surkimusten tavoin käyttäneen usein muita ihmisiä välineinä tarvitessaan apua ja turvaa, etenkin naisten hellää hoivaa. Tarkka näyttää tässä suhteessa omaksuneen suomalaisen runoilijamyytin mukaisen ajatuksen, että juoppous suorastaan kuuluu suuren runoilijan etuoikeuksiin ja että hänen väkivaltaisuutensakin ei tule vain ymmärtää vaan jopa hyväksyä. Luovalle taiteilijalle katsotaan olevan sallittua elää hyvän ja pahan tuolla puolen. Vaikka 1960-luku merkitsikin suurta murrosta runoilijoiden tehtävissä, säilyi kuitenkin vielä ajatus, että runoilija on myötäkärsijä ja tien aukaisija. Saarikoskikin piti ajoittain itseään jeesusmaisena pelastajana ja nuorison opettajana.

Elämäkerran kirjoittaminen on jo eettisesti pelottavan vaikea tehtävä. Elämäkerta on aina elämän likiarvo, valintojen, tulkintojen ja kokonaisuutta jäsentävien kerronnallisten periaatteiden tulos ja sellaisena riippuvainen kirjoittajan omista näkemyksistä ja ennakkoasenteista. Tarkan valinnat ja tulkinnat ovat useimmiten tietoisia, eikä niissä ole sellaisenaan mitään moitittavaa. Hän esittää runoilijan kaiken keskipisteenä eikä puutu perinpohjin toiminnan niihin edellytyksiin, jotka ylittävät runoilijan kokemuspiirin. Kun tietää, miten herkästi ja vastuullisesti Saarikoski eläytyi aikansa aatteellisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin liikkeisiin ja miten suuri merkitys niillä oli hänen toiminnalleen, syntyy kyllä helposti kuva, että Tarkka on elänyt kokonaan toisessa maailmassa.

Lukija ei saa kunnollista kuvaa Saarikosken tuotannon asemasta suomalaisen kirjallisuuden historiassa eikä noiden vuosikymmenten rikkaasta kirjallisesta elämästä. Saarikoski kohoaa esiin kuin lyhty, jonka ympärillä hyönteiset parveilevat. Nekin kirjailijat (esim. Hannu Salama), jotka Tarkka noteeraa, saavat huomiota osakseen vain silloin, kun heillä on välitön kosketus Saarikosken lähielämään. Selvän poikkeuksen tekevät vain jotkut ruotsalaiset kirjailijat (esim. Göran Sonnevi). Tarkan tietoisuudessa näyttää vielä elävän myyttinen uskomus, että runoilija on aina perimmiltään suuri yksinäinen.

Tarkan tekemä individualistinen perusvalinta erottuu vielä selvemmin siinä, ettei häneltä näytä riittävän ymmärrystä ja kiinnostusta selvitellä syvällisemmin ajan aatteellista ja poliittista elämää. Kun hän usein ohi mennen mainitsee esimerkiksi jonkin nimen (esim. Adam Schaffin) tai opillisen käsitteen (esim. entropian), hän näyttää olevan autuaan tietämätön ilmiöiden oirearvosta niissä rajariidoissa, joita käytiin opillisten ja aatteellisten suuntausten välillä - myös marxilaisuuden sisällä. Saarikoski näyttää nämä ristiriidat kyllä oivaltaneen.

Poliittisesti korrektina tutkijana Tarkka ei halua ottaa kantaa siihen, mitä Saarikosken kommunismi oikeastaan oli. Tarkan teoksesta ei myöskään käy yksiselitteisesti ilmi, tunsiko Saarikoski lähemmin Marxin teoksia vai ammensiko hän ajatuksensa niistä vilkkaista keskusteluista, joita marxilaisuudesta koko Euroopassa, myös meillä tuolloin käytiin. Tarkan osin ideologiset valinnat erottuvat selvimmin hänen sivutessaan niin kutsuttua taistolaisuutta. Kaikki taistolaiset ja useat muutkin marxilaiset hän leimaa ajan porvarillisen valtamedian esikuvan mukaan stalinisteiksi.

Tarkan mukaan Saarikoskea vaivasi läpi elämän kommunismin ja kristillisyyden välinen ristiriita. Ehkäpä pyrkimys ratkaista tämä ristiriita olikin runoilijan elämän energian lähde? Siksi on käsittämätöntä, että Tarkka ratkaisee teoksensa epilogissa Saarikoskea loppuun asti ahdistaneen ongelman sanoen, että runoilija harhautui "elämässään pahiten silloin, kun hän kristillisyydestä luopuessaan otti uskonsa kohteeksi poliittisen utopian". Kuten Tarkka kuitenkin työnsä lopussa nöyrästi tunnustaa, paljon kysymyksiä jää avoimeksi. Hyvä tutkimus ei koskaan esitä lopullista vastausta. Se asettaa perusteltuja kysymyksiä keskusteltavaksi.

Pertti Karkama