Pohjoismaisen työväenliikkeen ulottuvuuksia

Pauli Kettusen toimittama "Pohjoismaisen työväenliikkeen ja työväenkulttuurin ulottuvuuksia" on merkittävä teko. Teosta voi käyttää tutustumismatkana muiden pohjoismaiden työväenliikkeeseen ja työväenperinteeseen. Teos täyttää Suomessa suurta aukkoa. Se avaa näkökulmia sosialidemokraattisen työväenliikkeen alkutaipaleeseen, kommunistisen liikkeen nousuun ja laskuun Skandinavian maissa. Kirja on koostettu Pohjoismaiden työväenhistorian kymmenennen Turussa 1999 pidetyn konferenssin esitelmistä. Lisäansioksi on laskettava myös se, että Islannin sosialidemokraattisen liikkeen kehitysvaiheita käsittelevä Torleifur Fridrikssonin osuus kattaa vuodet 1918-1956.

Pohjoismaiden välisen puolue- ja kansalaisjärjestöyhteistyön pitkästä perinteestä ja tapaamisista huolimatta tiedämme toinen toisistamme yllättävän vähän. Tätä voi testata esittämällä pelkästään kysymyksen: milloin yhtäläinen äänioikeus ja parlamentarismi toteutuivat Ruotsissa? Entä milloin Tanskassa j.n.e? Suomen työväenliikkeen edustajien kanssakäyminen pohjoismaalaisten tovereiden ja yhteisöjen kanssa oli tulkkien varassa, ellei muutamia poikkeuksia oteta huomioon.

Kirjaan on tallentunut tärkeitä työväenliikkeen kulttuuri- ja julkaisuperinteitä kuvaavia osioita. Pirjo Kaihovaaran ja Katri Kauniston "Suomen työväenliikkeen lippukulttuuri - sekoitus kotimaista ja ulkomaista perinnettä" on tärkeä tallennus ja kuvaus. Margareta Ståhl kuvaa symboliikkaa ja kansainvälistä identiteettiä työväenliikkeen lipuissa Ruotsissa. Molempia osioita elävöittävät harvinaisen korkeatasoiset kuvat poliittisten järjestöjen sekä ammattikuntien ja ammattiosastojen lipuista. Lipuissa käytettyjen värien historia ja symboliikka on myös työväenliikkeen historiaan ankkuroituvaa perinnettä, jota tulee välittää uusille sukupolville. Norjan ammattiyhdistysliikkeen muusta Pohjolasta paikoitellen poikkeavaa lippu- ja viiriperinnettä tarkastellaan Lill-Ann Jensenin osuudessa.

Kirsti Salmi-Nikanderin käsittelee osuudessaan muun muassa käsinkirjoitettuja työväenliikkeen lehtiä, poliittista retoriikkaa ja kokousestetiikkaa. Järjestöjen ja yhdistysten käsinkirjoitetut lehdet olivat vielä 1900-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä koko Pohjolassa kollektiivisen kirjoittamisen tärkein julkaisumuoto. Käsinkirjoitetut lehdet saattoivat olla myös perheiden, koulujen ja opiskelijoiden julkaisemia aina 1800-luvun alusta 1900-luvun alkupuolelle. Viron ollessa osa Neuvostoliittoa käsinkirjoitettujen lehtien ja puoli-maanalaisten julkaisujen rooli viestinnässä oli huomattava.

Inkeri Ahvenisto kuvaa tarkkuudella työväenliikkeen tuloa Verlan ruukkialueelle, vuoden 1918 tapahtumien heijastuksia ja ruukin ja työntekijöiden myöhäisempiä kohtaloita. Kirjan kolmas osa "Hyvinvointipolitiikka" tarkastelee sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen yhteistyöllä kehittämää hyvinvointiyhteiskunnan mallia ja tietä hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Kirja on myös hyvä väline ruotsin, norjan ja tanskan kielten aktivoinnille. Pauli Kettusen toimittamaa kirjaa täydentää hyvin muutama aikaisemmin ilmestynyt teos. SAMAKin 1986 julkaisema 100-vuotishistoria "Työväenliikkeen esiintulo ja kehitys pohjoismaissa" on hyvä väline. Samoin on Nils Elvanderin "Skandinavisk arbetarrörelse" vuodelta 1980. Professori Seppo Hentilän viime vuonna ilmestynyt pohjoismaiden historia on niin ikään perusteos, joka kuuluu jokaisen valistuneen ja pohjoismaista identiteettiä etsivän lukea.

Pohjoismaat ja niiden historia ovat Suomelle läheisyyttä ja yhteyksiä. Monet suomalaiset ovat valitettavasti sulkeneet Pohjolan pois maailmastaan ja korvanneet sen Euroopan unionilla. Moni menetteli samalla tavalla Viroa kohtaan sen ollessa osa suurta Neuvostoliittoa. Suomi ei kuitenkaan pääse eroon Pohjolasta. Se kuuluu sen 23-miljoonaiseen väestöön ja monitasoisiin yhteyksiin.

Toivon että Suomen työväenliikkeen historian tutkijat ja historian kuluttajat huolehtivat siitä, että pohjoismaiset työväenliikkeen tutkijakonferenssit jatkuvat ja että niiden antia jaetaan laajempaan käyttöön.

Risto Laakkonen