Jalo porvari ja työläistyttö

Leena Lander: Käsky. WSOY. Helsinki 2003. 336 s.

Kirjailija Leena Landerin kymmenes romaani Käsky kertoo 1900-luvun Suomen historian traagisimmasta keväästä 1918. Sisällissota on kääntynyt valkoisten voitoksi, punaisten pakolaisten virta alkaa edetä huhtikuisessa kevätkelissä epätoivoisesti ja epäjärjestyksessä kohti itää, joillakin paikkakunnilla taistellaan vielä, osa kapinallisista on jo vankileireissä. Pian kajahtavat joukkolaukaukset ja tuhansia punaisia miehiä, naisia ja vanhuksia kaatuu teloituskomppanioiden eteen. Heidät heitetään joukkohautoihin, metsien siimekseen, ilman nimeä, ilman seremonioita. Kevään nopeat ja lukuisat teloitustuomiot langettivat nopeasti nimetyt paikalliset kenttätuomioistuimet. Eräs kenttätuomioistuin perustettiin Inkoon Västankvarniin, joka on Landerin fiktiivisen tarinan tapahtumapaikka, Ruukkijoen kenttätuomioistuin.

Ruukkijoki on Landerin tarinassa entinen hermoparantola eli hourula, joka oli tyhjennetty nopeasti ja väkivaltaisesti entisistä potilaista keväällä 1918. Tiloihin oli tarkoitus perustaa sotasairaala, mutta siitä tulikin kenttätuomioistuin, jota johtamaan nimettiin kirjailija ja toimittaja Emil Hallenberg. Hänelläkin on todellinen esikuvansa, samaisen Inkoon Västankvarnin todellinen kenttätuomari. Landerin romaani on yllättävän kantaaottava: hän haluaa nostaa esille kirjallisen eliitin vastuun vuoden 1918 väkivaltaisuuksista. Esimerkiksi hän ottaa Ilmari Kiannon, jonka naarassusi-kertomukset ja kostonhimoiset kirjoitukset järkyttivät jopa aikalaisia. Kiantohan suitsutti, että jos tarttuu kivääriin, voi kyllä onnistua tappamaan seitsemän, mutta voi tulla tapetuksi myös itse. Sen sijaan kynää heiluttamalla voi tovereillansa ammuttaa seitsemän tuhatta.

Lander on rakentanut kertomuksensa hienosti muutaman todellisen tapahtuman ja henkilön varaan. Varsinainen romaanin päähenkilö on kirjailijan isoisä Eino, entinen punaorpo. Hänen tarinansa raamittaa koko romaanin juonta. Isoisä testamenttaa kirjailijalle yllättäen "suvun kalleimman aarteen", suojeluskunnan valkoisen käsivarsinauhan. "Miten niin suojeluskunnan nauha voi olla kommarisuvun kallein aarre?" Romaanin lopussa selviää, miksi valkoinen nauha oli niin tärkeä isoisälle.

Romaanin kertomuksen nainen, Miina, on tarinassa Einon äidin pakokaveri. Miina pelastuu, toisin kuin kolme muuta naista, teloitusrivistä nipin napin jääkäri Aaron kunniallisuuden takia. Aaro ei hyväksy humalassa tehtyjä punaisten naisten raiskauksia ja summittaisia teloituksia. Niinpä hän lähtee viemään Miinaa Ruukkijoen viralliseen kenttätuomioistuimeen. Pariskunta pääsee loppujen lopuksi perille ja lukija saa seurata kenttätuomari Hallenbergin, Aaron ja Miinan henkistä valtataistelua kiväärin piipun varjossa. Pelin voittaa Miina, Eino-pojan onneksi. Einon, jolle kerrottiin, että hänen isänsä ei ollut kansanvihollinen, vaan oli "menehtynyt vain ja ainoastaan pillun takia, josta kaikki miehiset erehdykset johtuvat. Ja että äiti oli päätynyt sosialistiksi, koska oli kaunis ja koska hänen kiinnostuksensa miehiin oli ollut laaja-alaista."

Työläisnaisten leimaaminen huoriksi ja pettureiksi oli kunniallisen kirjailijan Ilmari Kiannon tuon aikaisen kirjallisen tuotannon johtoajatuksia. "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus...Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat."
Kiannon kostonhalu meni niin pitkälle, että kustantaja Eino Railokin tuomitsi Kiannon "inhottavan" halun nähdä alastomia naisten ruumiita ja tarpeen luetella "kaikki ne hävyt joita ahnas silmäsi kuoleman kentillä huomasi".

Leena Lander on sisällyttänyt tarinansa lomaan onnistuneesti monia viittauksia tuonaikaisen suomalaisen yhteiskunnan kipeistä ongelmista, köyhien torpantyttöjen turvattomuudesta ja hyväksikäytöstä palveluspaikoissaan, punaisten teloitettujen omaisten sulkemisesta yhteisöjensä ulkopuolelle, punaorpojen leimaamisesta, sijoittamisesta lastenkoteihin ja aivopesusta. Kaikki arkoja aiheita, tabuja, jotka kiinnostavat myös historiantutkijoita. Nyt kun Sotasurmat 1914-22 -projekti on saanut koottua tietokannan sodan uhreista, on toivottavaa, että vuoden 1918 sosiaalihistoria vihdoin nousisi myös historiantutkimuksen keskiöön. Landerin romaani päättyy sovituksen ajatukseen: "Sota on ohi, kesä alkamassa. Uponneet veneet ja laivat nostetaan ylös, hajonneet korjataan. Kaikki on mahdollista. Kaikki."

Maria Lähteenmäki