Kalevi Sorsan monumentaalinen testamentti

Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta. WSOY 2003.

Nuoren työväenliikkeen sivistyneen kasvatin Kalevi Sorsan nousu Suomen politiikan johtohahmoksi on Sorsan itsensä kertomana sellaisenaan äärimmäisen kiehtova tarina. Muistelmissaan vuosilta 1972-1976 hän kuitenkin onnistui monien mielenkiintoisten uusien tietojen ohella käsittelemään useita keskeisiä teemoja. Urho Kekkosen kauden loppupuoli oli rajua taistelua vallasta, ei vähiten keskustapuolueen sisällä. Suomen aseman turvaaminen Euroopassa ja suhteessa itäiseen naapuriin vaati sekä taitoa että suunnattomasti energiaa. Uuden sukupolven nousu SDP:ssä oli ohjattava yhteiskunnalliseen rakennustyöhön. Vakautus ja elvytys ennakoi siirtymistä pitkäjänteiseen talouspolitiikkaan.

Tämän päivän näkökulmasta 1970-luvun taistelu Kekkosen perinnöstä tuntuu anakronistiselta. Kekkosen rakentama valta-asema houkutteli keskustan sisällä ns. K-linjan kannattajat tavoittelemaan presidentin paikkaa Ahti Karjalaiselle samantapaisen vallankeskityksen merkeissä keinoilla millä hyvänsä. K-linja teki kuitenkin suuren virheen haastamalla itsensä Kekkosen idänsuhteiden hoitajana. Siinä vaiheessa Kekkonen ja Kalevi Sorsa löysivät toisensa. Kekkonen, yksinäinen ruhtinas, alkoi nojata sosialidemokraatteihin, joiden käsitys vallankäytöstä oli toisenlainen. Mauno Koiviston nousu tasavallan presidentiksi merkitsi parlamentaarisen demokratian kunnian palautusta, mutta samalla se normalisoi myös ulkopolitiikan. Idänsuhteilla etuilu loppui.

Jokaisen suomalaisen, toivottavasti ainakin soveltuvin osin käännettynä myös ulkomaalaisten, tulisi Sorsan muistelmien avulla selvittää itselleen, millaista oli elää "karhun naapurina". Sorsan kertomus monista kädenväännöistä Moskovan kanssa antaa pontta hänen murskaavalle suomettumispuheiden kritiikilleen: kuka olisi tosipaikan tullen auttanut Suomea Neuvostoliittoa vastaan! Tämän päivän kotimaisessa keskustelussa tuntuu mieltä kääntävältä, kun Suomen yya-suhdetta nimitetään sotilasliitoksi. Suomella ei missään vaiheessa yya-aikana ollut minkäänlaista sotilaallista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, ei minkäänlaisia sotilaallisia konsultaatioita pahimpienkaan kansainvälisten kriisien aikana. Me selvisimme Urho Kekkosen ja Kalevi Sorsan tapaisten valtiomiesten ansiosta kunnialla kylmästä sodasta ja voimme kulkea pää pystyssä tämän päivän Euroopassa.

Sorsa tekee tilit selviksi Juhani Suomen edustaman kaunaisen historiankirjoituksen kanssa kertoessaan, miten päädyttiin EEC-vapaakauppasopimukseen ja mikä puolue kantoi asiassa todellisen vastuun. Ilman Kekkosen ja SDP:n yhteistyötä sopimusta ei olisi ratifioitu. Omasta osuudestani totean, että olin Tampereen puoluekokouksessa 1972 aktiivisesti vaikuttamassa EEC -sopimukselle myönteisen kannanoton puolesta. Kansliapäällikkö Lindroosin johtamassa EEC -selvitystoimikunnassa edustin Rafael Paasion antamin valtuuksin yhdessä Seppo Lindblomin kanssa samaa linjaa.

Oman, vielä selvittämättömän lukunsa muodostaa Zavidovo-vuotojupakka. Jonakin päivänä toivottavasti saadaan vastuuseen ne henkilöt, jotka saattoivat Jussi Linnamon ja monet muut kohtuuttomaan tilanteeseen. Keitä kokoontui Laulu-Miesten ravintolassa? Kiersikö Zavidovo-muistio siellä ja ketkä olivat keskeiset puuhamiehet? Ne rötökset eivät vanhene.

Kalevi Sorsalle jäi itsepintaisia käsityksiä SDP:n nuoren polven toiminnasta ns. Pälkäneen liikkeessä ja Jyväskylän puoluekokouksen alla 1975. Sorsa arvosteli Pälkäneen liikettä vappupuheessaan 1970 ja vahvisti siten taitavasti asemiaan puolueen sisällä. Tosiasiassa liike oli tuolloin jo kuollut. Taistolaiset heitettiin SDP:stä ulos puolueen nuoren polven omin voimin. Sorsalle traumaattinen Jyväskylän puoluekokouksen ohjelma kesyine sosialisointikohtineen oli puolueen johdon vastuulla, koska puoluetoimikunta hyväksyi sen lähetettäväksi puoluekokoukselle. Ihmettelin silloin puoluetoimikunnan keskustelun vähäisyyttä niin tärkeässä asiassa.

Sorsa rakensi määrätietoisesti luottamuksellisia suhteita erittäin ennakkoluuloiseen elinkeinoelämään 1970-luvulla. Isäntien asenteet näkyvät uusimmassakin historiankirjoituksessa kummallisina salaliittoteorioina. Valco oli ehkä virhe, mutta Sorsaan lyöty leima oli tyypillistä sellaisten tahojen kaunaa, jotka itse eivät tehneet mitään teollisuuden monipuolistamiseksi, vaan mielellään tyytyivät varsinkin idänkaupassa rehottavaan sulle-mulle -rappioon.

Kalevi Sorsan johdolla SDP nousi yhteiskunnan kehittämisen johtavaksi voimaksi. Muistelmateos selvittää hyvin, miten ja miksi näin kävi. Vaikka Sorsan kirjoitustyö jäi kesken, saamme korvaamattoman tärkeätä tietoa ja tulkintaa 1970-luvun läpimurtovaiheesta. Kansankoti ja punamulta kuuluu jokaisen valistuneen suomalaisen peruslukemistoon. Se on valtaisan hengen voiman osoitus, monumentaalinen, paikoin kirjallisesti loistelias suuren valtiomiehen testamentti jälkipolville.

Paavo Lipponen