Työväen yhdistystoimintaa ja historiikkeja

Arto Nevala: Agitatsioonia, vaikuttamista ja yhteistyötä. Vuosisata varkautelaista työväenjärjestötoimintaa. Jyväskylä 2003. 320 s.
Taina Taskila-Åbrandt (toim.): Töölön Sosialidemokraattinen Yhdistys ry. 1903-2003. Muistoja ja historiaa. 59 s.

Anssi Lamponen: Suomenkylän Työväenyhdistyksen 90 vuotta. 63 s.

Suomi kuuluu paikallishistorian luvattuihin maihin. Vuosikymmenten saatossa on kirjoitettu sellainen määrä kaikenkarvaisia pitäjänhistorioita, että joka niemi, notko ja saarelma alkaa kohta löytyä kansien välistä. Ja hyvä niin.

Erilaiset yhdistyshistoriikit ovat toinen suosittu tapa lähestyä paikallistason menneisyyttä. Ambitiotaso on niissä vaihdellut täysipainoisesta tutkimuksesta hajanaiseen kokoelmaan muisteluksia, mutta esityksillä on yhtä kaikki sijansa kunnioituksena mukana olleille ja tallenteena jälkipolville. Parhaimmillaan ne palvelevat vielä pitkään historiantutkimusta lähdeaineistona, jossa on tuotu esiin näkökulmaa alhaalta ruohonjuuritasolta.

Lähtökohdiltaan Arto Nevalan teos varkautelaisesta työväenjärjestötoiminnasta sijoittuu keskimääräistä reilusti kunnianhimoisempien yhdistyshistorioiden luokkaan. Se ei kuitenkaan tavoittele paikkaa siinä eliitissä, jossa avataan ja haastetaan mikrohistoriallisella otteella yleisempiä tulkintoja yhteiskunnan kehityskuluista.

Nevala luo katsauksia Suomen työväenliikkeen vaiheisiin, mutta tyytyy etupäässä toteamaan, kuinka Varkauden tilanne vastasi valtakunnallista tasoa. Vaikka kyse oli sinänsä poikkeuksellisesta teollisuuspaikkakunnasta Savon sydänmailla, suuret linjat kulkevat paljolti samoja ratoja kuin muuallakin.

Varkautelaisten työläisten tarinaa on ollut hyvä kirjoittaa sille vankalle pohjalle, jonka Hannu Soikkanen on luonut Varkauden historiassaan (1963) sekä tietysti useissa suomalaista sosialismia ja sosiaalidemokratiaa kartoittavissa klassikoissaan. Sotien väliseltä ajalta Nevala on voinut nojautua myös Jouko Kokkosen (1991) ja Päivi Nyyssösen (1996) pro gradu -töihin.

Sen sijaan täytyy ihmetellä, että ammattitutkija voi yhä kirjoittaa esimerkiksi työväenliikkeen 1920-luvusta ilman viittauksia Pauli Kettuseen, jonka tuotanto loistaa muutenkin lähdeluettelossa poissaolollaan. Painavan tutkimuskirjallisuuden käyttö on jäänyt kaikkiaan ohuen puoleiseksi, lähinnä Soikkasen varaan.

Viitteessä pyydetään "katsomaan" Tauno Saarelan väitöskirjaa (1996) työväenliikkeen hajaantumisesta sisällissodan jälkeen, mutta sen pohjalta ei tehdä kysymyksiä niistä näkemyksistä, jotka ohjasivat Varkauden vasemmistoakin eri leireihin. Myös vertailu toisiin paikkakuntiin, vaikkapa Kimmo Rentolan Karkkilaan (1992), olisi voinut rikastaa tulkinnallista tasoa.

Mutta tyydytään siihen mitä saadaan, eikä se suinkaan ole vähän. Nevala antaa muistutuksen siitä, mitä työläisten elämä oli patruunavallan alla. Aja siinä sitten asiaasi, kun lakkoilusta uhkaa paitsi työpaikan menetys myös perheelle häätö tehtaan asunnosta.

Toisen maailmansodan jälkeinen nousu johti työväenliikkeen yliorganisoitumiseen, ja varsinkin sen vasen laita tukahtui monikerroksiseen järjestörakenteeseen. Vuonna 1957 Varkaudessa toimi peräti 25 kommunistista tai kansandemokraattista järjestöä alaosastoineen ja jaostoineen, joten aktiivit tarvitsivat todella sitä kuuluisaa "rautaista takalistoa" selvitäkseen kaikista kokouksista.

Vasemmistopuolueiden kyvyttömyys yhteistyöhön merkitsi esimerkiksi rinnakkaisten ammattiosastojen perustamista. Ja kun sosiaalidemokraatit vielä päätyivät hajaannukseen, niin palkkatyöläisten etuja valvottiin Varkaudessa 1960-luvun alussa jo kolmessa leirissä.

Onneksi oli laajat laarit mistä ammentaa. Vaalikannatuksella mitattuna Varkaus on ollut poikkeuksellisen vasemmistovetoinen paikkakunta, vaikka Nevalan esityksen perusteella se ei ole erityisemmin näkynyt harjoitetussa politiikassa. Annettavaa on riittänyt valtakunnanpolitiikkaankin sekä kansanedustajiksi (Hugo Manninen, Jorma Rantala, Osmo Vepsäläinen, Jorma Vokkolainen) että aina ministerinpaikoille asti (Onni Hiltunen, Kari Rajamäki).

Varkauden tehtaalaisten lakko oli Töölönkin työläisten asialistalla heti kohta sen jälkeen kun he kesällä 1903 olivat saaneet oman yhdistyksen perustetuksi. Sen satavuotista taivalta kartoittava historiikki ei kerro tarkemmin, mitä olivat ne "aatteelliset käytännön toimet", joilla tovereita Savossa tuettiin. Sen sijaan pyykkäri Mandi Leinolle lainattiin sata markkaa selvää rahaa lahjakkaan poikansa koulukuluihin.

Parempiakin sijoituksia on tehty, joku voisi väittää painottaen näkökulmaa, jossa Yrjö Leino vuosien 1945-48 sisäministerinä ei nauti erityisempää arvostusta. Toisaalta se on hyvä symboli siitä, kuinka turhaa sosiaalidemokraattien ja vasemmistoliiton tai kommunistien on kinata niin sanotun vanhan työväenliikkeen perinnöstä. Kyllä se kuuluu niille kaikille, kullekin tavallaan.

Ehkä kiinnostavin osuus töölöläisten hieman sekavahkoa muistelusten kokoelmaa on Mikko Myllerin kuvaus 1970-luvusta, jolloin yhdistys koki uuden tulemisen maisterisosialistien vetämänä punaisena puuhakeskuksena. Toimintaa riitti urheiluseura Säkenien puhekuorosta lukuisiin opintokerhoihin, joissa perehdyttiin muun muassa sosialismin teoriaan marxilaisten perusteosten johdattelemana.

Juhliakin osattiin, vuonna 1974 ei vähempää kuin Finlandia-talolla. Osanotto ei ollut yhtä runsasta kolme vuotta myöhemmin Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksessa, missä yhdistys järjesti Suomen itsenäisyyden ja Lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlan yhdessä paikan isäntien kanssa.

Sosiaalidemokraattien Helsingin piirissä Töölön yhdistys kulutti voimansa vasemman siiven junttaus- ja kenttätyössä, jotka poikivat puolueessa paremminkin häirikön leiman kuin poliittista vaikutusvaltaa. Sittemmin on tullut jälkimmäistäkin: töölöläiset ovat olleet tukemassa sellaisten suuruuksien uraa kuin Tarja Halonen, Kaarina Suonio ja Erkki Tuomioja, joka 1990-luvun alussa liittyi yhdistyksen jäseneksikin.

Aikojen muutosta kuvaa se, että vasemmistolaisena profiloituneen yhdistyksen myöhempiin huippuhetkiin kuuluu Ahtisaari-ilmiö, jota monet jäsenistä tuntuvat muistavan vahvana kokemuksena. Ja tulevaisuuskin näyttää lupaavalta. Historiikkiin sisältyvät viime vuosien puheenjohtajien katsaukset antavat kuvan nuorekkaasta ja vetovoimaisesta perusjärjestöstä, jollaisia 2000-luvun SDP tulee varmasti tarvitsemaan toiminnan tukipilareina.

Samaan aikaan kuin pääkaupungissa koettiin 1970-luvun ylipolitisoitumisen aalto, Porvoon maalaiskunnassa oli hiljaista. Suomenkylän työväenyhdistyksen toiminta oli käytännössä olematonta lähes parikymmentä vuotta, kunnes sitä ryhdyttiin elvyttämään 1980-luvun alussa. Tuloksena on ollut Viron avustustoimintaa ja virkistävää retkeilyä sekä Anssi Lamposen kirjoittama historiikki yhdistyksen vaiheista.

Kiihkeiden poliittisten taistelujen sijaan pienen maaseutupaikkakunnan työväenyhdistyksessä piirtyy kuva omaehtoisesta sivistysliikkeestä, joka kytkeytyi eri tavoin lähinnä oman talon ympärille. Siellä kokoonnuttiin, sitä korjattiin, ja se muodosti toiminnan taloudellisen perustan - sekä huolen.

Suomenkylän kirjasessa ilahduttaa sen runsas ja huolella tehty kuvitus, jossa on mukana myös kopioita alkuperäisistä asiakirjoista. Historiaansa kirjoittavissa yhdistyksissä tulisi yleisesti kiinnittää suurempaa huomiota taittoon, johon nykyaikainen tekniikka antaa suhteellisen vaivattomasti monipuolisia mahdollisuuksia.

Kun asioiden selvittelyssä on nähty paljon vaivaa, voimia pitäisi varata myös viimeistelyyn niin, että tulokset saavat arvoisensa esillepanon ja lukija viihtyy historiikin parissa. Se kannattaa.

Mikko Majander