Merimiesten unioni

Soukola kertoo kirjassaan, kuinka kuljetustyöntekijäin liiton luottamusmies August Raatikainen suhtautui loppukesällä 1919 epäillen merimiesten lakkohankkeeseen. Merimiehet kuuluivat silloin omana organisaationaan kuljetusliittoon. Kirjassa ei tuoda esiin sitä, että satamatyöntekijöillä oli samanaikaisesti käynnissä erittäin epäsuosittu työtaistelu, joka syyskuun lopulla julistettiinkin tappiollisena päättyneeksi. Maassa oli vielä ankara elintarvikepula, ja satamissa oli viljalaivoja. Niiden purkamiseen käytettiin jopa vankityövoimaa, ja poliisit poistivat lakkovahteja satamista. Lakko käynnisti myös lakonmurtajaorganisaation perustamiseen johtaneet toimet. Merimiehet eivät tuolloin lakkoon lopulta ryhtyneetkään.

Sen sijaan SAJ:läisen ay-liikkeen lakkauttamisen vaiheessa kuljetusliitosta ajoissa eronnut, lakkauttamiselta välttynyt ja itsenäistynyt unioni kävi lakkotaistelun vuonna 1933 pahimpaan lama-aikaan. Soukola otsikoi lakon tappiolliseksi, mikä se tietysti olikin. Hän tuo kuitenkin ohimennen esiin unionin sihteeriksi 1932 palkatun Niilo Wällärin myöhemmin arvioineen lakkoa positiiviseltakin kannalta. Tulkitsisin puolestani vuoden 1933 valtakunnallisen merimieslakon kuuluvan niihin tappiollisiin työtaisteluihin, joilla on pitemmän päälle ollut lakkolaisten kannalta myönteinen vaikutus. Unioni ei lakkoon hajonnut, vaan liittyi seuraavana vuonna SAK:n jäsenliitoksi, sai taas asiamiehensä ulkomaanliikenteen laivoihin, hoiti oikeusjuttuja ja kasvoi jäsenmäärältään suhteellisesti vahvimpien liittojen joukkoon.

Tutkiessani työriitojen sovittelua havaitsin, että unioni sai 30-luvun puolivälistä alkaen sopimuskaudesta toiseen suorastaan rutiininomaisesti kollektiivisopimusta vastaavan ratkaisun merimiesten työehdoista sovittelijan pöytäkirjaan. Pitäisin tätä suorastaan rakennusalan tuon ajan tunnettuja palkkalupauksia vastaavana menettelynä, jolla eräät työnantajärjestöt pragmaattisina kiersivät keskusjärjestönsä periaatteellisen tes-kiellon, työrauhan puolesta tietysti. Merenkulun ratkaisut menivät sotavuosinakin välimiehen nimiin.

Kun teollisuudessa solmittiin vuoden 1944 lopussa ensimmäisiä kollektiivisopimuksia, ne olivat muodoltaan varsinaista työehtosopimusta suppeampia palkkasopimuksia. Ulkomaan meriliikenteen osapuolet sen sijaan olivat valmiit ensimmäisten joukossa sopimaan työehdoista varsinaisen työehtosopimuksen muodossa.

Unioni ja nimenomaan sen puheenjohtaja Wälläri tulivat suuren julkisuuden kohteeksi varsinkin Urho Kekkosen hallitusten aikana 1950-luvulla liiton käyttäessä merenkulkuhallituksen jäänmurtajalaivastoa lakkonyrkkinään. Valtiovalta pyrkikin estämään tämän teettämällä eduskunnassa päätöksen jäänmurtaja Voiman siirtämisestä puolustusvoimien alaiseksi. Unionin saarrettua murtajan ensin hallitus ja sitten eduskuntakin joutui lopulta perääntymään ja pyörtämään päätöksensä. Perääntymisen hoiteli hallituksen puolelta silloinen puolustusministeri Emil Skog. Soukola kertoo väitettä kummemmin kommentoimatta, että Skogin muistelmien mukaan järjestöjen painostuksella ei ollut vaikutusta ratkaisuun. Valtiotyönantajan aineisto ei Skogin väitettä lainkaan tue, vaan se jää pelkäksi nöyryyttävän tappion myöhemmäksi selittelyksi.

Unionilla oli Wällärissä vuosikymmenien ajan johtajanaan yksi Suomen ammattiyhdistysliikkeen legendaarisimmista hahmoista. Soukola käsittelee Wällärin panoksen liiton toiminnassa asiallisesti. Vahvuuksien ohella Wällärin luonteessa eittämättä oli jotain suorastaan psykopaattista. Julkinen ilkkuminen työriidassa tappion kärsineelle neuvottelukumppanille ei ollut tapana, mutta Wälläri sitä harrasti. Wällärin suhtautuminen vastapuolekseen ministerin asemassa tulleeseen SAK:n puheenjohtajaan Emil Huunoseen on suorastaan piinallista luettavaa. Jo selkävoittojen hakeminen on sellaisenaan menettelytapa, jota on haluttu välttää. Kokeneemmat työmarkkinamiehet molemmin puolin tapaavat nuorempiaan siitä varoitella; palaa se sauna joskus yhdellä jos toisella.

Soukola käy läpi myös 1980-luvulla alkaneen kauppamerenkulun rajun rakennemuutoksen ajan työmarkkinasuhdetapahtumat. Unioni luopui vuoden 1985 alusta 40 vuotta sovelletusta suljetun työpaikan järjestelmästä. Vuoden 1992 alusta lastialuksille tuli myös rinnakkaisrekisteri, jota koskeva lakiesitys laadittiin kuvaavasti valtakunnansovittelijan toimistossa.
Wällärimäisestä nimestään huolimatta Soukolan kirja on hyvän tutkimuksen kriteerit täyttävää työtä.

Aarne Mattila