Valtakunnan salaisuus

Vettenniemen tekstikokonaisuus on paitsi trendikäs myös sangen kiintoisa. Tekijä esittelee jo miltei unhoon painunutta Neuvostoliiton Gulag-järjestelmästä versoavaa suomalaista leirikirjallisuutta. Kyseessä on kirjallisuuden historiaa ja sosiologiaa kainalosauvoinaan käyttävä kertomuskokoelma, jonka viihteellinen arvo on eittämättä suurempi kuin tieteellinen, mutta joka sinänsä on sangen tarpeen suomalaisen näkökulman ja kokemuspiirin valottamiseksi. Käsiteltäviä leirimuistelmia on 38. Julkaisu perustuu sangen ohuesti, miltei aforistisesti tutkimuskirjallisuuteen. Sitaatit sinkoilevat kovin tiheään ja niiden maali on kiusallisen yllätyksetön ja liian helppo. Edesmennyt Neuvostoliitto annetaan lukijalle pahan valtakuntana, joka tuntuu vielä kukistuttuaankin olevan elämää suurempi päänvaiva, kattavaa analyysia pakoileva viholliskuva sekä tietysti antoisa moraliteettien lähde.

Muistelma- ja yleensäkin kaiken fiktiivispohjaisen kirjallisuuden valitseminen historiallisen tutkimuksen kohteeksi tai edes ainesosaksi on aina vähintään ongelmallista. Sehän on vanha totuus. Tässä tapauksessa ongelma on yritetty välttää siten, että tutkija myöntää työskennelleensä kirjailijanobelisti Aleksandr Solzhenitsynin inspiroimana. Solzhenitsynin faktatietoa myötäilevää fiktiota, jättimäistä Vankileirien saaristoa on siis ryöstöviljelty tietoisesti ja metodisesti. On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjan alaotsikkona on ”Taiteellisen tutkimuksen kokeilu”. Se mikä käy sepitelmässä ei välttämättä toimi historiallisessa tutkimusprosessissa. Neuvostoliitto on Vettenniemen kirjassa lähinnä venäläisen kirjailijan painajainen, arvoitus arvoituksen sisällä kuin Stalin-päinen maatuskanukke, murhanhimoinen monoliitti, joka toimi automaatin tavoin terroripolitiikassaan, venäläisen nihilismin innoittamana. Asetelma on älyllisesti jokseenkin köyhä, vähän kuin ”sota on paha mutta rauha on hyvä”. Tästä ei sitten mentaalihistorian tasolla edetä eteen eikä taakse, tekijä vain esittelee lyhyin luonnehdinnoin salaisen poliisin ja sen komennon eri vaiheet. Faktoihin ei tietenkään ole paljon kommentoimista, mutta Vettenniemen kirjan suurin ja lopullinen anti on kiinnostuksen herättäminen suomalaiseen leirikirjallisuuteen.

Tekijä on kuitenkin ottanut rohkean askeleen tukeutuessaan fiktiiviseen aineistoon. Tuloksena on mentaalihistoriaa, joka on osin ristiriitaista ja tulokset kiistanalaisia, mutta joka houkuttelee tutustumaan tarkemmin yksittäisten terrorin uhrien kirjallisiin tuotoksiin ja leirivankien kohtaloihin. Neuvostoyhteiskunnan ja sen leirijärjestelmän painajaismainen ilmapiiri on tavoitettu elävästi, kuten myös ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus ja historian persoonaton välinpitämättömyys. Yksityiskohdista huolimatta leirimuistelijat jäävät manalan hauraiksi varjoiksi, jotka puhuttelevat lukijaa naamioiden takaa kuin antiikin draamojen näyttelijät. Heistä tulee nimettömiä myyttisiä toimijoita, joiden kohtalot kulkevat julkilausumattomien lakien sanelemia polkuja. Tällainen epäpersoonallinen historiankirjoitus vedonnee tämän päivän lukijaan; totalitarismin vaara ei ole kaukana mistään järjestelmästä, demokraattiseksi mainitustakaan, vaan on lukemattomin painostavin tavoin läsnä. Esimerkiksi nykyajan terroriuhkaan reagoidaan länsimaissa rajusti ja itsevarmasti, eikä nykyistenkään vallanpitäjien strategiaan välttämättä kuulu itseanalyysi, varovaisesta itsekritiikistä puhumattakaan. Jatkuvia muistutuksia menneisyyden harhoista tarvitaan.

Vettenniemen kirja on kerronnaltaan ja asiasisällöltään epätasainen. Toisinaan hivenen sentimentaalinen retoriikka häiritsee, lukija olisi enemmän kaivannut itseironista otetta, älyllistä erittelyä Neuvostoliiton sisäpolitiikasta sekä sen absurdeista julmuuksista, jotka osittain johtuivat myös kansalaissodan ja intervention herättämästä katkeruudesta ja epäluulosta. Luonnollisesti on otettava huomioon tekijän kantava teema: leirikirjallisuus ja suomalaisten kärsimykset, jotka olivat järkyttäviä jo silkassa tarpeettomuudessaan. Ehkä neuvostopolitiikka on jo siksi hyvin tunnettua, ettei ollut tarpeen annalistisesti luonnehtia kaikkia sen käänteitä. Lukija kaipaa kuitenkin viileän rationaalista erittelyä totalitarismin rikoksista eikä pahuuden alleviivaamista. Tässä paistaa lävitse Solzenitshynin upea ja vastaansanomaton kerronta ja apokalyptinen paatos. Joka tapauksessa kirja herättänee keskustelua ja sen omien lähtökohtien monipuolista tarkastelua. Vettenniemi on onnistunut ainakin yhdessä tarkoituksessaan. Hänen julkaisunsa toteuttaa uudenlaista historiantarkastelua epäortodoksisesta metodiikasta huolimatta.

Markku-Antti Nieminen